THROWBACK: SEITSEMÄS RASKAUSVIIKKO

17.2.-23.2.2016

Viikon kuumottavin osuus on ehdottomasti kandiseminaari. Koen, että ohjaajallani ei ole pienintäkään uskoa siitä, että mun työni tulee valmistumaan ajallaan. Etenemisen selittelyn vakuuttamiseksi tekosi mieli paljastaa, miksi mun kandityöni todellakin tulee valmistumaan ajallaan. Lisääntymisasiat ei kuitenkaan millään tavalla kuulu kandisemmoihin, eikä raskauden mainostaminen näin aikaisessa vaiheessa muutenkaan. Tässä kohtaa arvon vielä tähtäänkö kahden vai kolmen kuukauden kuluttua koittavaan palautuspäivään. Molemmat tuntuu yhtä aikaa olevan hurjan lähellä, mutta kuitenkin kaukaisia. Perjantaina vielä skippaan ensimmäistä kertaa ikinä tentin, johon olen erikseen ilmoittautunut. Kaiken kukkuraksi tentaattorina toimii kandiohjaajani. Ilmeisen vakuuttava viikko siis opintojen osalta. Nyt ei vaan irtoa.

Hene lähtee viikonlopuksi SOOLin talvipäiville Rovaniemelle ja mä jään kotiin jännittämään sitä, voiko hän selvitä koko viikonlopusta möläyttämästä mitään raskaudesta. Kyllä voi. Nautin omasta ajasta, Netflixistä, pizzasta ja saunasta. Lauantaina käydään Veeran kanssa juoksemassa viiden kilsan lenkki lumimyräkästä huolimatta. Vaaka ei silti anna armoa, vaan paino nousee uudelle kymmenluvulle. Hurjaa. Ristiriitaisia fiiliksiä herättää tieto siitä, että seuraavat talvipäivät järjestetään lakkautettavalla Savonlinnan kampuksella. Tunnen oloni hieman haikeaksi, kun en voi osallistua, vaikka kyseessä ei ole mun juttu ollenkaan.

Seitsemännellä raskausviikolla tapaamme jälleen yhteistyökumppaneitamme sen tärkeän projektin tiimoilta, jonka edellisessä palaverissa podin alkuraskaudesta johtunutta väsymyskoomaa. Tällä kertaa tehokkuus on onneksi huipussa, vaikka emme tekniikan ihmelapsia olekaan. Tarjotusta kahvista kieltäydyn, mikä tuntuu hassulta. Raskausajan ravintosuosituksista on tullut osa ruokavaliota. Kahvikupillisista kieltäytymisen ohella totuttaudun myös nauttimaan herkulliset juustot kuplivan kuumina. Onneksi niissä ei ole määrää koskevia rajoitteita.

Jumpat sujuvat vielä tai jälleen täysin normaalisti. 

VIIKONLOPPU YKSIN

Voihan viikonloppu. Henri lähti perjantaina viettämään opettajaksi opiskelevien talvipäiviä Savonlinnaan. Odotin tätä viikonloppua ajoittain innolla, toisinaan kauhulla ja suurimman osan ajasta kieltäydyin ajattelemasta koko asiaa. Viikonloppu yksin. Tai ei yksin, vaan ainoana aikuisena vauvan ja kahden koiran kanssa. Siis todella yksin.

Olen ollut Jooan syntymän jälkeen aikaisemmin yhden yön yksin kotona. Silloin Henrillä oli opintoihin liittyen pakollinen matka Kuopioon. Tämä oli marraskuussa, jolloin Jooa oli siis kaksi kuukautta vanha. Tiivistetysti todettuna silloin ei ollut kivaa. En osaa vieläkään nimetä tarkalleen mikä oli vikana, mutta jostain syystä koko tilanne ahdisti mua suunnattomasti. Otin hulluja kierroksia pyykkien silittämisestä ja muista keskeneräisistä askareista, vaikka ymmärsin jo silloin itsekin, että ei todellakaan kannattaisi. Onneksi otin myös vastaan kaiken mahdollisen tarjotun avun: ihanat ystävät ja yksi Jooan kummeista kävivät auttamassa koirien ja vauvan hoidossa niin, että mun ei ollut pakko kertaakaan lähteä koko lauman kanssa ulos. Tälläkin kerralla apua oli kyllä tarjolla, mutta halusin kokeilla kuinka me pärjätään omillamme.

Viime kerrasta viisastuneena huolehdin tällä kerralla ennakkoon, että kaikki tärkeät ja vähemmän tärkeätkin asiat on tehty. Sain taannoin Heneltä nimipäivälahjaksi kuponkeja, joista yksi oli koko asunnon siivous lattian pesua ja koirien furminointia myöten. Lunastin sen torstaina, jätin Henen siivoamaan ja kävin Jooan kanssa hoitamassa viikonlopun ruokaostokset. Päätin valita perjantaille jotain nopeasti ja vaivattomasti valmistuvaa ja lauantaille puolestaan jotain semi helposti kokattavaa - herkkuja unohtamatta. Tärkeäksi olen oppinut myös sen, että kaapeista löytyy hätävarana nopeita välipaloja.

Pelkällä oleilulla tulisin kuitenkin hulluksi, joten suunnittelin ennakkoon meille monia mukavia pieniä tekemisiä. Perjantaina vietettiin aamu normaalisti, sanottiin isille heipat ja mä keskityin hieman opiskeluihini. Jooan aamu-unien jälkeen lähdettiin ensimmäisenä viemään Veera kunnon metsälenkille, jonka Jooa kulki manducassa. Lenkin jälkeen leikittiin hetki ja mä söin välipalaa. Tämän jälkeen laittauduin ja lähdettiin kaupungille kiertelemään parit kaupat. Sain Heneltä sopivasti ystävänpäivälahjaksi lahjakortin H&M:lle - ei ollut sattumaa, vaan Henekin olin keksinyt, että saatettaisiin kaivata mukavaa tekemistä. Shoppailuihin kului hyvin muutama tunti ja Jooa sai samalla toiset päiväunet. Kotiin palailtiin kolmelta ja hetken ihmettelyn jälkeen päätin olla ihmettelemättä enää hetkeäkään ja aloin jumppaamaan. Aluksi ajatuksena oli yhdistää oma jumppa ja vauvajumppa, mutta kun Jooa sai vihdoin syödyksi juuri tässä kohtaa, koin parhaaksi suorittaa jumpan ilman täysivatsaista vauvaa. Jooa viihtyikin puoli tuntia hienosti leikkimatolla ja äidin touhuja lähietäisyydeltä seuraten.

Jumpan jälkeen olikin päivän pisin tunti. Jooan nukkumaan menoon oli noin puolitoista tuntia, ja olin ajatellut oman päivälliseni tähän väliin. Onneksi oli helppoa ruokaa tarjolla, sillä poika alkoikin olla jo väsynyt. Aika taiteiluksi mun syöminen lopulta meni, ja saattoi siinä muutama hermokin palaa. Tämän jälkeen vietiinkin jo koirat iltalenkille ja Jooa jatkoikin siitä suoraan iltahommiin ja nukkumaan. Lenkki meni yllättäen ilman ongelmia; Luojalle kiitos siitä, että juuri tälle illalle osui plussakelit eli pärjättiin vanupuvulla Jooan vihaaman toppapuvun sijaan. Nukkumaan mennessä jostain tuli iso itku, vaikka oltiin ajoissa ja ilman isompia iltapesuja. Jooa nukahti ihan tavalliseen tapaan nopeasti, mutta heräili jostain syystä tiheään eikä yhdeksän aikaan meinannut nukahtaa enää ollenkaan. Mulla jäi oma suihkukin kesken. Hermoromahduksen sijaan hengittelin syvään ja menin sitten itsekin jo puoli kymmeneltä sänkyyn korkkaamaan JHT -kirjan. Kokonaisuudessaan päivästä jäi oikein hyvä fiilis.

Jooan levottomuus jatkui koko yön. Heräiltiin tunnin välein, kunnes kello löi seitsemän eikä uni tullut enää kummankaan silmään. Kenties huonoista yöunista johtuen aamu oli todella haastava ja aloin kauhulla miettimään, miten loppupäivä voisi kulkea. Aamupäiväunilla sylissäni Jooa alkoi nauraa unissaan, mikä sai munkin mieleni piristymään. Kyllä tämä tästä.

Ja kyllähän se siitä. Unien jälkeen luettiin ja leikittiin hetki, jonka jälkeen aloitin päivällisvalmistelut. Hyvissä ajoin, sillä en ajatellutkaan tehdä kaikkea kerralla. Jooa ei kuitenkaan tahtonut viihtyä ollenkaan ilman mun täyttä huomiotani. Raukka pieni tekee ensimmäisiä hampaitaan, mikä tuntuu selvästi kurjalta. Kutisevat ikenet häiritsevät myös syömistä. Pienikin nälkä tai väsymys puolestaan näkyvät nopeana hermostumisena ja kurjuuden kokemuksen eskaloitumisena. Annoin lopulta jopa ensimmäisenä ruokamaistiaisena pojalle porkkanan käteen, mutta ei sekään oikein auttanut. Eikä manduca. Vain syli. Ei siis ihan rentouttavin keittiöpuuhastelu hetki tällä kertaa, mutta selvittiin siitä. Nää hetket on ihan hirveitä. Kyllähän järki sanoo, että vauva kestää kyllä kitistä hetken ja puuhaa on viideksi minuutiksi. Mutta voi kuinka pitkiä ne minuutit on. 

Sylittelyjen jälkeen saan pojan syömään jumppapallolla hytkyttelyn lomassa, minkä seurauksenä hän nukahtaa toisille päiväunille. Tämä tekee todella hyvää meille molemmille. Tunnin nokosten jälkeen aletaan tehdä lähtöä metsälenkille. Lenkillä Jooa alkaa känistä manducassa. Koska jatkuva äänen tuottaminen on nyt hampomisen myötä lähes kokoaikaista meillä, kokeilen ihan oman mielenterveyteni turvaksi hiljentää pojan nostamalla hänet manducasta syliin. Harmituksen syy on tällä kertaa huonossa näkyvyydessä, sillä sylikin kelpaa vain kasvot menosuuntaan. Veera kaluaa keppinsä loppuun, ja juuri kun ollaan poimimassa hänelle uutta keppiä, huomaan lähistöllä muita koiria. Veera tottelee tänne -käskyä aina välittömästi, paitsi nyt. Jooakin on edelleen mulla sylissä eikä manducassa. Fuck. Meidän tilanne näyttää varmasti todella kaaoottiselta, ja onkin sitä. Lopulta saan Veeran hihnaan, jossa hän saakin kuulla kunniansa. Se siitä rentouttavasta metsälenkistä. Kokeilen ottaa Jooan vielä uudelleen manducaan, mutta hän protestoi sitä välittömästi. Kuljetaan ripein askelin kotiin; koira nöyränä lyhyessä hihnassa ja vauva kainalossa roikkuen. Tunsin olevani maailman surkein koiran omistaja ja äiti. 

Kotona kerään itseni jälleen. Veera saa sulaa kylpyhuoneessa hetken ja aletaan Jooan kanssa ruoan laittoon. Nostan sitterin keittiön pöydälle, jotta voin paremmin seurustella pojan kanssa. Laitan Spotifystä musiikkia soimaan ja pidätän hengitystä. Jes, kaikki viihtyy. Juttelen ja höpsöttelen pojan kanssa samalla kun kasvikset paistuvat pannulla. Puoli viideltä jätän wokin hautumaan ja siirryn jumppapallolle syöttämään poikaa, joka yllättäen nukahtaa. Kokeilen siirtää pojan nukkuvana vaunuihin siinä onnistumatta. Lohdutan itkien herännyttä vauvaa kertomalla, että ihan pian on nukkumaan meno aika. Laitan päivällisseuraksi päivän ties kuinka monennen bbt -jakson pyörimään. Jakson päätyttyä kerään koko lauman kasaan ja lähdetään iltalenkille. 

Lenkin jälkeen on taas vuorossa Jooan iltahommat ja nukuttaminen. Uskallan jo vähän tuulettaa; ollaan selvitty jo näin pitkälle! Jooa nukahtaa nopeasti ja nukkuu rauhallisesti. Whatsappaillaan Henen kanssa ja alan uudelleen harkita jo hylkäämääni ajatusta saunavuoron hyödyntämisestä. Otan riskin ja se kannattaa: Jooa nukkuu koko saunalla käynnin ajan tyytyväisesti vaunuissaan ja saan itse rentoudutta täydellisesti. Aivan parasta. Jooa herää vasta vartti kotiin ja omaan sänkyyn palaamisen jälkeen, ja olen hyvin varma, että hän ei tiedä käyneensä missään. Unikin tulee nopeasti takaisin silmään. 

Mun ilta on aivan luksusta. Ehdin ennen saunaa aloittaa Bridget Jones's baby -elokuvan, jonka saan katsottua loppuun juuri sopivasti omaan nukkumaanmenoaikaan mennessä. Elokuva on sopivan kevyt ja kuitenkin riittävän viihdyttävä. Sen kanssa sopii hyvin yhteen nachoannos, joka jäi yli mun ja Henen torstai-illan nachopeltikokeilusta.

Sunnuntaina nukuttiin kahdeksaan asti, ja herättiinkin huomattavasti edellistä aamua paremmin fiiliksin. Tästä päivästä erityisen teki tietysti sekin, että tänään saataisiin isi kotiin. Vietettiin koko päivä aamulenkkiä lukuunottamatta rennosti sisällä hengaillen. Koko päivän kestävää lumisadetta on mukava katsella sisältä käsin. Ei tehdä juuri mitään, joten kenelläkään ei ole myöskään syytä hermostua. Isikin otetaan vastaan ujostelematta. Tämä jännitti hieman ennakkoon; onhan kaksi vuorokautta pitkä aika viisikuiselle, ja tässä iässä vauvat tyypillisesti alkavat vierastaa.

Kaiken kaikkiaan listaan meidän viikonlopun positiiviseksi kokemukseksi. Olisihan siitä parannettavaakin löydettävissä, mutta hyvin sopii meille tällaisenakin. Ihan heti en olisi valmis kokeilemaan uudelleen tosin! Ensi viikonloppuna meillä onkin toisella tavalla jännittävät ajat edessä, sillä saadaan Jooan täti ja serkkutytöt kylään!

THROWBACK: KUUDES RASKAUSVIIKKO

10.2.-16.2.2016

Jännittää. Huoli nousee ajoittain kovaksikin, mutta usko siihen, että kaikki menee hyvin on kuitenkin vahva. Välillä oma huoleton asennekin huolettaa. Myös Henri nostaa keskenmenon mahdollisuuden ja todennäköisyydet keskusteluun ajoittain. Googlettelen edelleen kipujen mahdollisia syitä ja teen vielä neljännen raskaustestin. Jostain itsellenikin tuntemattomasta syystä luotan todella vahvasti siihen, että raskaus ei tule päättymään keskenmenoon. Lähes yhtä vahva on myös tunne siitä, että vauva ei välttämättä synny lokakuussa.

Käyn jumpissa tavalliseen tapaan ja pyrin tekemään liikkeet normaalisti - onhan meneillään vasta ensimmäinen kolmannes. Ohjaaja tsemppaa mielikuvilla kesäkunnosta kesken keskivartalotreenin, mikä hihityttää. Jossain kohtaa kivut helpottavat, mutta kaikki keskivartaloa kuormittavat liikkeet eivät silti tunnu enää hyviltä. Paino pysyy samana, mutta viikonloppuna laiskotuttaa. Perinteinen sulisvuoro puuttuu eikä lenkillekään jaksa lähteä. Lisäksi vietetään ystävänpäivää, mikä tarkoittaa tänä vuonna burgereita ja bataattiranuja Kerubissa. Ravintolassakin käydään poikkeuksellisesti autolla, koska olen laiska ja väistämättä ajokunnossa. Jollain verukkeella nautin lauantaina aamiaisella jätskiä. Ei siis kovin vahva ruokaviikko.

15.2.2016 raskausviikolla 5+5 on ensimmäinen, ylimääräinen neuvolakäynti. Varmistetaan mun kipujen vuoksi, että kaikki on kuten pitääkin. Ja niin on; syke löytyy välittömästi ja terveydenhoitajan varovaisen mittauksen ja arvion perusteella alkio vastaa viikkoa 5+5. Lasketuksi ajaksi vahvistuu 12.10.2016. Neuvolalta jatketaan pöllämystyneinä yliopistolle kounaalle. Hetkessä kaikki on paljon todellisemman tuntuista. Meille on tulossa vauva. 

Saadaan toinenkin ystävä takaisin vaihdosta, ja tuntuu huijaukselta kertoa kuulumisia jättäen kuitenkin se kaikista tärkein kertomatta. Mun ruokahalu vakiintuu ja järkevöityy; lautaset alkavat täyttyä kasviksista ja hedelmistä sekä tasoituksena myös pastasta. Koen ensimmäistä kertaa pahoinvointia aamulla, mutta epäilen sen johtuvan kiireessä syödystä aamupalasta tai koulutussuunnitelman esittelyn aiheuttamasta jännityksestä. Tässä kohtaa aamiaisen syömisestä on tullut pakko; muuten seuraa hirvittävä olo.

Ensimmäiset raskauden aiheuttamat muutokset vartalossa ilmenevät koolla kasvaneella kuppikoolla. Rinnat ovat tämän myötä ensimmäistä kertaa myös haitaksi liikunnassa, mikä sattuu välillä. Neljännen raskaustestin jälkeen uskallan myös liittyä mammapalstalle lokakuisten odotusryhmään. 

MEIDÄN PÄIVÄ: MAANANTAI 6.2.2016

Jooa alkaa heräillä arviolta seitsemän aikaan. Rinnalla ja kainalossa torkutaan levottomasti, kunnes 07.48 vihdoin vilkaisen ensimmäisen kerran kelloa. Uusi päivä on virallisesti alkanut. Nostan ukkelin hetkeksi mahani päälle ja pötkötellään näin masut vastakkain jokunen minuutti. Henen herätyskellon soidessa jätän pojat pötköttelemään keskenään, ja siirryn omien aamupuuhien pariin. 

Omat hommat hoidettuani ehdin nostaa pojan hoitopöydälle, kun innokas isi tulee jatkamaan vauvan aamupesut ja pukemiset loppuun. Kello on noin puoli yhdeksän. Sillä välin laitan oman aamiaiseni viittä vaille valmiiksi. Jokainen arkiaamu alkaa puurolautasellisella, johon sisältyy puuron lisäksi chian siemeniä, pellavansiemeniä, banaani ja maustamatonta jugurttia. Banaanin tilalla oli mustikoita niin kauan kun viime kesänä kerättyjä riitti pakkasessa, mutta nyt loput niistä on säästössä Jooan maisteluita varten. Ensi kesää odotellessa.

Meidän aamurutiineihin kuuluu vauvapaketin eli pyyhkeeseen käärityn vauvan esittely. Söpö on joka aamu. Vauvan saatua vaatteet ylleen syötän hänet ja asetan leikkimatolle meidän vanhempien aamiaisen ajaksi. Tai näin on ajatus, mutta Jooa ei tänä(kään) aamuna viihdy yksin lattialla. Sitterin kautta poika pääsee lopulta isin syliin, jossa luetaan kemian luentodioja. 

Henri lähtee kymmeneksi luennolle. Sitä ennen hän vie koirat aamulenkille. Yritän poika sylissäni taltioida kameralla ihanan aamuauringon. Myös Hene ehtii ottaa meistä muutaman kuvan. Tuntuu oudolta, kun ilmassa alkaa olla kevättä. Jostain syystä olen mun pienessä sievässä vauvakuplassani odottanut talven vain jatkuvan ja jatkuvan.

Oman aamiaiseni jälkeen otan Jooan jälleen sohvalle syömään. En usko hänen torkahtavan, kun hereillä oloa on takana vasta niin vähän. Olen hämmentävän väärässä. Poika nukahtaa syliini kahdeksi tunniksi. Kahvikuppi tyhjenee ja voin vain kuunnella, kuinka loput kahvista palaa pannuun keittiössä. Ja haaveilla kaukosäätimistä ja Netflixistä. Onneksi on älypuhelin. Kun nyt vihdoin on aikaa, tilaan kaiken muistamani Aliexpressistä. Samalla selaan ja päivitän instaa ja Facebookia. Kaksi tuntia ja 38 euroa myöhemmin Jooa herää. Kello on noin 12.15.

Vaihdetaan vaippa, otetaan kuvia ja jutustellaan. Leikitään ja luetaan niin kauan, kun keskittymistä riittää. Kun vauvajutut ei enää jaksa kiinnostaa, siirrytään äidin juttujen pariin. Tänään jatketaan soseiden tehtailua siirtämällä jäätyneet bataattikuutiot minigrip -pusseihin ja soseuttamalla mangoa tilalle.

Jooa on aluksi sitterissä ja sen jälkeen jälleen manducassa. Viritän joululahjaksi saamani kamerajalustan ottaakseni taltioidakseni meidän vauva-arkea siinä arkisimmassa muodossa. Vauva alkaa kyllästyä keittiöpuuhiin ja äitiä alkaa nälättää, joten siirrytään olohuoneen puolelle myöhäiselle lounaalle. Kello on hieman yli kaksi. 

Äidille kasvissosekeiton loput ja pojalle jääkaapissa viilennyt kala. Nami nami. Jooan tulee tietenkin nälkä äidin syömistä katsellessa, joten syödään lopulta yhtä aikaa. Lounasseurana toimii Just Jillian, jonka löysin hiljattain Katsomosta. En oikein edes pidä kyseisestä sarjasta, mutta silti se on pyörinyt meidän telkkarissa jo kolmen jakson verran. Jooa nukahtaa harvinaisille iltapäivän päiväunille syliini, ja mietin kuinka hullunkurisesti vauvan syöttämisestä ja nukkumisesta on tullut ihan normaali osa omaa ateriointia.

Lounaan jälkeen ja Jooan herättyä minitorkuiltaan aletaan lähteä ulos. Ensimmäisenä laitan Veeran valjaisiin odottamaan. Tää on aika älytön juttu, mutta tekee meidän lähtemisistä miljoona kertaa helpompia. Veera odottaa hyvin tyynesti ja tyytyväisen oloisesti vaikka kuinka kauan valjaissaan. Ja välillä meillä kestää; tälläkin kerralla syötin Jooan vielä ennen pukemista (kontallaan meidän sängyllä ideoiden samalla mahdollista imetyspostausta). Sen sijaan jos en valjasta Veeraa ensimmäisenä, pyörii se levottomasti mun jaloissani koko lähtö hässäkän ajan, ja nostattaa meidän kaikkien kierroksia tarpeettoman korkealle. Tällä kertaa lähtö sujuu yllättävän keveästi. Jooa hermostuu vasta vaunuissa ja tyyntyy jo ennen kuin päästään ulos asti. Itse hoen rumista sanoista koostuvaa mantraa lempeällä äänellä tiuskimisen sijaan. Niki ei tyypilliseen tapaan ole huomaavinaankaan meidän lähtemistä - varmaan ettei vaan joutuisi mukaan.

Lenkillä ollaan noin tunnin verran. Kävellään pidempää reittiä metsään, pysähdytään aukiolle heittämään Veeralle frisbeetä ja tullaan lähes suorinta tietä kotiin. Matkalla kuvailen videopätkiä insta storiesiin. Jooa nukkuu lähes koko matkan ja kotonakin tasan siihen asti, että hämmentyneenä levitän kaikki opiskelutarvikkeeni. Yhtään lausetta en ehdi lukea. Kello on 16.30, kun alan purkaa Jooaa ulkovaatteista.

Vaipanvaihdon jälkeen syötän pojan ja aletaan hoitaa päivän viimeisiä kotiaskareita. Hämmennän vauvaa  asettamalla hänet keittiön lattialle makoilemaan - siis ilman leikkimattoa, sitteriä tai edes yhtäkään lelua. Sekös poikaa huvittaa. Kuvia ottaessa pysähdyn ihmettelemään sitä, kuinka pieni toinen todella vielä on. Lataan kahvinkeittimen valmiiksi aamua varten ja puhdistan lounaskeiton lämmittämisestä sotkeutuneen mikron. Sen jälkeen otan imuroinnin ajaksi Jooan vielä kerran manducaan. Viideltä Hene ilmoittaa lähteneensä juuri koiranruokakaupalta kohti kotia.

Puoli kuuden maissa aletaan jumppailla. Ehditään nippa nappa yksi kierros vauva jumppaa, kun isi tuleekin jo kotiin. Hene nappaa pojan ja mä jatkan vauvattoman jumpan parissa. Jumpan jälkeen käyn suihkussa ja Hene hoitaa sillä aikaa Jooan kanssa iltahommat eli pesut, vaipanvaihdon ja yökkärin. Puoli seitsemältä ollaan jo pitkällä nukutuspuuhissa. Rauhoittumiseen tarvitaan jumppapallolla hytkyttelyä, mutta poika nukahtaa lopulta kuitenkin 20 minuutissa. Myöhemmin hän herää vielä uudelleen, ja nukahtaa noin vartin rauhoittelun jälkeen lopulta tutti suussa. 

Kokonaisuutena päivä on paljon odotettua helpompi. Pitkät päivät kaksin vauvan kanssa on välillä todella pitkiä. Olin ennakkoon sallinut itselleni sekä Big bang theory -maratonin että kaikki kaapista löytyvät herkut, mutta kumpikaan ei edes käy mielessäni koko päivän aikana. Etenkin loppupäivä sujahtaa ohi todella nopeasti. Avain onneen on tässä kohtaa ulkoilu. Pitäisi aina muistaa, että lenkille lähteminen kannattaa pakkasesta huolimatta. Merkittävä ero niihin rankempiin päiviin on myös siinä, että Jooa nukkuu tänään todella hyvät päiväunet. On ymmärrettävää, että ilman niitä me molemmat väsytään päivän aikana enemmän - myös toisiimme.


Päivä on oikein hyvä tyyppi esimerkki meidän tavallisesta arkipäivästä. Hene on onneksi harvemmin ihan näin pitkiä päiviä poissa kotoa, mutta yksi tällainen mahtuu yleensä jokaiseen viikkoon. Myös mä poistun yleensä kotoa päivän aikana muuallekin kuin koiralenkille.

THROWBACK: VIIDES RASKAUSVIIKKO

3.2.-9.2.2016

Se viikko, jolloin saadaan tietää raskaudesta. Hurja väsymys jatkuu edelleen. Erityisesti kotimatkat yliopistolta on pahoja; kirpeästä pakkasesta huolimatta kuljen kuin unessa. Havahdun puolivälissä matkaa enkä muista alku taipaleesta mitään. Pelottavaa.

Heti viikon aluksi mulla on todella tärkeä tapaaminen, sillä osana yhden opintojakson suoritusta olen mukana yhteistyössä erään järjestön kanssa. Tapaaminen on myöhään iltapäivästä; juuri siihen aikaan, kun olen tyypillisesti alkanut hukkua väsymykseeni eikä normaali sosiaalinen kanssa käyminen tahdo enää sujua. Yliopistolla on sopivasti tuunaa laskiaispulla -päivä, joten päätän aseistautua väsymystä vastaan kunnon sokeriövereillä ja jättimäisellä kahvilla. Sokeri maistuu paremmalta kuin ikinä aikaisemmin, mikä saa mut taas miettimään raskauden mahdollisuutta. En kuitenkaan edes sano Henrille tästä mitään. 

Palaveeraaminen tuntuu jatkuvan ja jatkuvan. Kiitän luojaani siitä, että yksi opiskelijakavereistani on kova höpöttämään. Hän ei ehkä edistä tapaamisen päättymistä, mutta ainakin kaikki huomio kiinnittyy häneen. Kotimatkalla käyn ostamassa raskaustestin. Kotona Henri kysyy hauskasti, että tuntuuko musta siltä kuin meitä olisi kaksi.

Seuraavana aamuna Henrillä on aikainen luento. Herään yhtä aikaa, että voin tehdä testin. Pelkän kontrolliviivan ilmestyessä harmistun, ja siirryn pois kylpyhuoneesta. Henri kysyy hetken kuluttua testin nähdessään onko se negatiivinen. Vastaan myöntävästi, ja tarkennan kuitenkin, että testiaika ei ole vielä kulunut. Palaan kylpyhuoneeseen ja yllätys on valtava, kun testiin onkin ilmestynyt toinen viiva. Epäselvyys oli syntynyt siitä, että testiviiva on kontrolliviivaa haaleampi. Henri lähtee pöllämystyneenä luennolle ja mun kotiopiskelusuunnitelmat vaihtuu vauvapalstojen selaamiseen. Olen aina ajatellut, että ensimmäinen lapseni olisi tyttö. Ensimmäinen selkeä ajatus plussan jälkeen on kuitenkin se, että vauva tuntuu pojalta.

Teen testin torstaina,  kun äitini puolisoineen on tulossa viikonlopuksi meille kylään. Saadaan siis nopeasti luopua aiemmista suunnitelmista olla kertomatta kenellekään ensimmäisen kolmanneksen aikana. Ensimmäisenä soitetaan Facetime -puhelu anopilleni. Hänelle uutiset tulevat täysin yllätyksenä, onneksi iloisena sellaisena.

Perjantaina raskausviikkoja on kasassa huimat 4+2 ja painon nouseminen pysähtyy vihdoin. Mulla on vapaa päivä, joten lähden Veeran kanssa pitkälle lenkille. Juostaan tuntiin kymmenen kilometriä, mikä on poikkeuksellisen hyvä suoritus. Kotona vatsaa vihloo todella ikävästi. Vihlontaa on esiintynyt jo viikon ajan, mutta silti se välillä säikäyttää. Välillä taas mietin, että kesken olisi mennyt jo jos se siihen viittaisi. 

Äidin ja P:n saavuttua ollaan alkuun kuin mitään ei olisi ja tarjoillaan aperitiivitkin kaikille. Uutiset otetaan vastaan ilolla ja pienellä järkytyksellä. Ei sitten jaksettu odottaa siihen, että ei enää asuttaisi näin kaukana.

Viikonloppuna vietetään iltaa normaalisti hyvin syöden ja juoden niin meillä kotona kuin kaupungillakin. Vieraillaan kasvitieteellisessä puutarhassa, kaupungin parhaassa pizzeriassa ja olutravintolassa. Paprika ja sinihomejuusto pizzassa saavat veden herahtamaan kielelle. Leivotaan laskiaispullia äidin kanssa.

Vihlonta jatkuu jatkumistaan, ja pakottaa välillä avaamaan niin housunnappia kuin googleakin. Myös kaikki kaapissa olevat raskaustestit tulee tehtyä - pois kuleksimasta tietenkin. Alkuviikosta soitan neuvolaan, jossa ihana terveydenhoitaja onnittelee heti vauvasta. Rohkenen kysyä vihlonnasta, vaikka olen ehtinyt kuulla monien saaneen vastaavassa tilanteessa hyvin tylyjä vastauksia. Varaudun tähän esittämällä asian itse suoraan muodossa "tiedän tämän olevan vielä normaalia, mutta mistäköhän tiedän milloin se ei enää ole". Yllätyn todella, kun saadaankin oireiden perusteella ultra-aika jo reilun viikon päähän. Nyt alkaa todella jännittää. 

NELJÄ KUUKAUTTA

Meillä asuu nelikuinen vauva. Hurjaa. Tuntuu ihan älyttömälle ajatella, että meidän minityypille saisi jo esimerkiksi antaa maistiaisia ihan oikeasta ruoasta. Tai että täysimetystä on ihan maksimissaankin jäljellä enää alle kaksi kuukautta! Nelikuinen on mun silmissäni toisaalta jo melko iso vauva, mutta toisaalta kuitenkin vielä ihan pikkuinen.

Meidän pieni pötkylä on kovin kiinnostunut leluista, niihin tarttumisesta ja tietysti niiden viemisestä suuhun. Äidiltä peritty temperamentti näkyy ja kuuluu usein, kun hienomotoriset taidot eivät ole vielä ihan halutulla tasolla. Isompien lelujen kohdalla suuhun eksyy usein lelun sijaan sitä pitelevä nyrkki. Tutti sen sijaan sujahtaa omin pikku kätösin suuhun ja sieltä pois jo varsin mallikkaasti. Tämä on oikein miellyttävä kehitysaskel, sillä vielä vähän aikaa sitten koettiin suuria harmituksia, kun joku välillä ihan yks kaks yllättäen nappasi tutin pois vauvan suusta..

Suurin kehitysaskel tähän on ikään liittyen on näin äidin näkökulmasta ehdottomasti ollut nukahtaminen. Ensimmäiset kolme kuukautta Jooa nuokkui menossa mukana aina meidän nukkumaan menoon asti, sillä iltaisin yksin nukkumaan jääminen ei vaan tullut kysymykseen. Hiljattain poika alkoi kuitenkin selvästi olla valmis unille jo paljon ennen meidän ilta kymmenen ja yhdentoista välille sijoittuvaa sänkyyn kömpimistä. Aikaistimme pojan nukkumaan käymisen ensin ilta kahdeksaan, ja siitä ollaan sittemmin hivuttauduttu kohti vielä aikaisempaa iltaa. Ensimmäisinä iltoina mulla meni nukuttamispuuhissa jopa puolitoista tuntia. Pikkuhiljaa Jooa on kuitenkin oppinut paremmin nukahtamaan. Tyypillisesti makuuhuoneesta voi hiipiä pois noin puolessa tunnissa. 

Nukahtamiseen liittyy myös tämän ikävaiheen ikävin osa. Unille rauhoittumista nimittäin edeltää usein todella iso itku. Ollaan yritetty etsiä tähän syytä kaikesta mahdollisesta, erityisesti päivän ja illan aktiviteeteista ja virikkeiden määrästä, mutta ei olla keksitty oikein mitään helpottavaa tekijää. Pahimpana iltana Jooa kirkui 20 minuuttia, yleensä selvitään onneksi alle viiden minuutin huudolla. Ja tosiaan, ei ole kyse mistään pienestä itkusta, vaan ihan kurkku suorana huutamisesta. Helpotus on löytynyt vaihtelevasti rinnalta, sylistä ja tutista sekä nyt viimeisimpinä iltoina jumppapallolla hytkyttäen syömisestä. Kuulisin mielelläni vinkkejä tai kokemuksia tällaisesta.

Muutokset nukahtamisessa on myös osa neljän kuukauden hulinoita. Törmäsin tähän käsitteeseen ensi kertaa meidän lokakuisten Facebook-ryhmässä, ja voin vaan kuvitella sen ahaa -ilmeen, joka kasvoni valtasi sillä hetkellä. Neljän kuukauden iässä vauvan unirytmi muuttuu niin, että univaiheet erottuvat selkeämmin toisistaan. Tämä tekee nukahtamisesta haastavampaa ja saa vauvan heräämään herkemmin kesken unien. Selittänee sen, miksi tyypillisesti kerran tai kaksi kertaa yössä syömään herännyt vauva saa yhtäkkiä äitinsä heräämään jopa kuusi kertaa yössä. Jokaisella kerralla ei siis ole nälkä, vaan silittelyt tai tutti riittää. 

Neljän kuukauden hulinoihin kuuluu myös ruokahalun muuttuminen, itkuisuuden ja levottomuuden lisääntyminen sekä päiväunien lyheneminen tai väliin jääminen. Jooa syö edelleen usein eli tavallisesti syöttöjen välillä on  päivisin maksimissaan kaksi tuntia. Ruokailu on kuitenkin paljon nopeampaa kuin aikaisemmin eikä häntä voi enää syöttää niin sanotusti varmuuden vuoksi esimerkiksi ennen kauppaan lähtöä. Tämä vaati jostain syystä multa hetken sisäistää, ja ehdin monesti tyrmistyä, kun ei tarjottu maito kelvannutkaan pojalle.

Päiväunia meillä on aina nukuttua aika lailla miten sattuu. Ainoat luotettavat päikkärit Jooa nukkui aiemmin aamupäivisin. Ne lyhenivät ensin tunnista noin 40 minuuttiin ja enää niiden varaan ei voi laskea ollenkaan. Parhaina päikkäripäivinä Jooa on nyt nelikuisena nukkunut viisi tuntia, joista kaksi aamupäivällä omassa sängyssä ja kolme iltapäivästä ulkona takapihalla. Huonoimpina päivinä hän ei nuku päiväunia laisinkaan lukuunottamatta rinnalle torkahtelua. Tyypillisimpinä päivinä päiväunia nukutaan noin tunnin pätkissä sylissä tai äidin kainalossa, manducassa ja liikkuvissa vaunuissa. Öisin unta tulee kuitenkin 12-14 tuntia. 

Neljän kuukauden ikään kuuluu tietenkin myös neljän kuukauden neuvola ja lääkäri. Neuvolakorttiin kirjattiin merkintä suloisesta ja puheliaasta pojasta. Painoa löytyi 8355 grammaa ja pituutta 62,7 senttiä, mikä tarkoittaa että kasvua edelliseen kuukauteen nähden on tapahtunut 915 grammaa ja 2,5 senttiä. Lääkäri totesi pojalla olevan kaikki valmiudet kääntyä, ja ilmoitti rennosti sen voivan tapahtua joko heti huomenna tai kolmen viikon kuluttua. Näin kolme viikkoa myöhemmin meillä ei vieläkään käännytä, mutta yrityksen määrä on selkeässä kasvussa. Kääntymistä enemmän Jooaa näyttää kiinnostavan istuminen, ja sitä harjoitellaan sylissä kovasti. Jooa sai kovan kasvutahtinsa vuoksi yhdeltä kummeistaan lempinimen baby Mentula, ja tähän yhdistettynä istumaan punkeava poika saa aikaan mielikuvan kovan luokan vatsalihastreenistä.

Tässä viimeisessä kuvassa on Jooan ensimmäinen yökkäri. Se on kokomerkinnän mukaan 50 cm, mutta paljon käytettynä tainnut kutistua jonkin verran lukuisissa pesuissa. Tämä oli pitkään ainoa sopivan kokoinen vaate. Siis se pieni kirppu, joka me sairaalasta kotiin tuotiin, hukkui pitkän aikaa jopa kaikkiin muihin 50 cm vaatteisiin. Ja nyt hän on jo näin iso jössikkä. Sniff.

THROWBACK: NELJÄS RASKAUSVIIKKO

27.1.-2.2.2016

Elämä alkaa vihdoin voittaa viikon sairastelun jälkeen. Ajoitus onkin mitä mainioin, sillä Hene on valtaosan tästä viikosta työmatkalla. Tältä viikolta on poikkeuksellisesti tallentunut vain kaksi kuvaa, jotka on molemmat osa mun ja Henen sen viikon whatsapp -keskustelua. Voihan kotimainen laatu bensa ja ponukset; tämä tunteellinen purkaus jaksaa naurattaa edelleen. Toisen kuvan taustalla on se, että en Henen mukaan osaa avata yhtään pakkausta oikein tai edes järkevästi. Tässä kuitenkin kuvallinen todistus siitä, että olen ainakin kerran osannut noudattaa avataan tästä -ohjetta oikea oppisesti.

Kalapuikkopaketin avaamisen ohella täytän päiväni kuromalla kiinni sairastelun aikana jääneitä opintoja. Saan myös raahattua itseni luennolle asti ensimmäistä kertaa viikkoon ja palaan ryhmäliikuntatuntien pariin lempeällä syvävenyttelyllä. Viikonloppuna koittaa paluu myös suliskentälle. 

Viikon aikana alavatsaa vihloo omituisesti ja useasti. Odotan kuukautisten alkamista, ja ärsyynnyn siitä ajatuksesta, että kiertoon ilmaantuu omituisia uusia oireita heti yrittämisen vasta alettua. Vajaan viikon työmatkalta kotiin palaava puoliso kommentoi rintojani todeten, että joko olen raskaana tai sitten hän on ollut liian kauan poissa kotoa - näyttävät kuulemma kasvaneen. Olen hyvin varma siitä, että en ole raskaana. Sunnuntai-iltana katsotaan kaveriporukalla Pulp fiction. Yksi kavereista tarjoaa meille kummallekin illan isännälle kaksi olutta, jotka juon. En tahdo herättää epäilyksiä, vaikka itseä alkaa tässä vaiheessa jo vähän epäilyttääkin. 

Kuun vaihtuessa iskee tappava väsymys. Raahaan itseni kuitenkin juoksemaan. Vatsakipu ja kuukautisten myöhästyminen lähinnä ärsyttävät. En jaksa oikeasti millään uskoa raskauden mahdollisuuteen. Myöhemmin luen Odotus päivä päivältä -kirjasta, että juuri näinä neljännen viikon viimeisinä päivinä korkea keltarauhashormonitaso ja elimistön lisääntynyt työmäärä saattavat aiheuttaa poikkeuksellista väsymystä. Tämä arpa todellakin osui mun kohdalleni, sillä kävin yöunille vaatimattomasti jo iltakahdeksalta pahimman väsymyksen aikaan.