UUDET VIRSTANPYLVÄÄT JA KESÄKUUN ALUN MUUT KUULUMISET

Huh huh, missä merkeissä meidän kesäkuu on alkanut. Väsymys on tällä hetkellä aivan jäätävä. Musta tuntuu, että oon viime päivinä sulkenut silmäni lähinnä aivastaessa tai haukotellessa. Viimeisin syy vähäisille yöunille on meidän pieni mies, joka sairastui viikonloppuna johonkin vatsapöpöön ja kovaan kuumeeseen. Me ei olla mun muistikuvien mukaan valvottu öitä näin pahasti edes vauvavuonna - tai sitten aika on kullannut muistot. Väsymystä kasvattaa myös tenttiin lukeminen, sillä mua odottaa perjantaina tenttikirjallisuudesta päätellen melkoisen haastava tentti. Muutenkin rajallista lukuaikaa on pojan sairastamisen lisäksi syönyt miehen juuri näiksi viikoiksi sopivasti moninkertaistuneet työtunnit. Perjantai ei voi saapua liian nopeasti.

Kesäkuu alkoi paljon ihanemmissa merkeissä. Vietettiin kuukauden ensimmäiset ja ihanan helteiset päivät Tampereella sukuloimassa. Serkusten leikkejä oli jälleen aivan ihana seurata. Käytiin myös tutustumassa uuteen kauppakeskus RATINAan eli vähän shoppailemassa ja syömässä hyvin. Lisäksi mä kävin ensimmäisellä juoksulenkillä sitten tammikuun. Tauko (ja toisenlainen treeni) on tehnyt ihmeitä, sillä askel oli kevyt ja vauhti mun mittarilla kova. Lähdin vähän uhkarohkeana kiertämään läheistä järveä, enkä lopulta edes eksynyt, vaikka hetken niin pelkäsinkin tapahtuneen. Oman lisämausteensa vierailuun toi se, että yksi aikuisista oli menettänyt äänensä. Viikonlopussa kulki mukana siis jatkuva seurapeli, jossa yksi kommunikoi vain elehtien ja tarvittaessa ajatuksensa ylös kirjoittaen. Tästä huolimatta istuttiin aikuisten kesken iltaa korttia pelaten lasten mentyä nukkumaan. Toivottavasti ensikerralla päästään vaihtamaan kuulumisia vähän kattavammin.

Ihanat helteet jäivätkin sitten Tampereelle. Eipä ole haitannut istua kirjastolla lukemassa, eikä toisaalta ole myöskään tarvinnut sotkea aurinkosuojien kanssa. Täällä Joensuussa ollaan kuljettu taas välikausivaatteissa - niin äiti kuin lapsikin. Ajatella, että mä jo vähän surkuttelin, miten vähäiselle käytölle Prismasta huippuedullisesti löytämäni Vikingin välikausikengät jäivät.

Täytyy muuten tähän väliin kehua tuota pojan Pomp de Luxin välikausihaalaria, joka ei todellakaan ole ollut vähäisellä käytöllä. Otettiin haalari käyttöön viime syksynä, kun lapsi vielä konttaili ulkona. Talvella haalaria käytettiin toisinaan fleecen kanssa ja koko kevään se oli myös aktiivisessa käytössä. Eikä pinnassa ole juuri mitään käytön jälkiä! Ainoat jäljet taitaa olla peräisin siitä, kun jouduin pesemään haalarista öljytahroja vähän aggressiivisemmin. Jäi mysteeriksi, että mistä öljy on peräisin. Yhden kotipihalla ulkoilun päätteeksi lapsen haalari ja kurahansikkaat vain olivat aivan öljyn tahrimat.

Ainoat miinukset haalari saa siitä, että sen saumat ja vetoketju ei pidä täydellisesti vettä. Jooalla on tapana nauttia lätäköistä myös niissä makoillen, ja se on tälle haalarille vähän liikaa. Toinen miinus on Pomp de Luxin asiakaspalvelu, johon jouduin olemaan yhteydessä aivan liian monta kertaa haalaria tilatessani. Lopputulemana kesäkuun alussa tilaamani tuotteet saapuivat elokuussa! Vaatteiden laatu on kuitenkin niin mainio, että pakko varmaan jossain kohtaa hengittää oikein syvään ja laittaa uusi tilaus menemään. Onneksi olin kaukaa viisas ja ostin haalarin koossa 92, joten se istuu edelleen oikein mainiosti.

Viime lauantaina meillä koettiin useita virstanpylväitä. Ensimmäinen tapahtui heti aamulla, kun Jooa sanoi ensimmäisen neljän sanan lauseensa. Hän ilmoitti oikein keskittyen, että iso auto mukaan syömään. Myöhemmin päivällä Jooa pääsi ensimmäistä kertaa tutustumaan paloautoon eli iso pii paa auto. Samassa kyläkauppatapahtumassa poika myös innostui pomppulinnasta ensimmäistä kertaa. Myöhemmin päivällä poika sitten sairastui elämänsä toiseen vatsatautiin, minkä vuoksi jouduttiin myös olemaan toista kertaa yhteydessä päivystykseen. Luojan kiitos asutaan vielä Joensuussa, jossa keskussairaalan päivystys vastaa lauantainakin soittopyyntöön minuuteissa. Saatiin erinomaiset ohjeet kotihoitoon ja voinnin seuraamiseen, ja saipa poika taudin myötä myös ensimmäiset mehumaistiaisensa. Aivan erityinen virstanpylväs saavutettiin myös siinä, että isi hoiti koko homman hyvin pitkälle. Mä olin siis kirjastolla lukemassa tenttiin, kun oireet alkoivat. Sen sijaan, että mies olisi ottanut muhun yhteyttä, alkoi hän googlettaa oireita ja kirjata ylös pojan vointia. Mun tultua kotiin ei poika edes aluksi halunnut vaihtaa isin sylistä mun syliin. Kauas on tultu siitä, kun vain äiti kelpasi.

On meidän kesäkuuhun mahtunut iloisempiakin virstanpylväitä. Ensin juhlittiin Henen kiitettävää graduarvosanaa ja myöhemmin ihailtiin postissa saapunutta tutkintotodistusta. Ja juhlittiinhan me tosiaan myös neljättä hääpäivää.

Tällaiset kuulumiset meidän kesäkuulta. Toivottavasti helteet palaavat juhannukseen mennessä, jolloin meidän perhe on vaihteeksi ansaitusti lomalla!

JOOAN 1,5V JUHLAT

Apua! Meidän pienestä kirpusta on kasvanut jo puolitoistavuotias taapero. 1,5v neuvolakäyntikin meillä jo oli, ja kaikki on edelleen oikein mallillaan. Pojalla on mittaa 12,4 kg ja 81,9 cm. Isin mielestä juhlat olivat jälleen paikallaan, joten sellaiset järjestettiin. Kutsuttiin paikalle ystäviä, joita saapui sankoin joukoin. 

Tarjolle loihdin tällä kertaa mutakakkua, joka tarjoiltiin jäätelön kanssa. Suolaisena tarjottavana oli fetapinaattipiirakkaa. Lisäksi isi leipoi sokeritonta omenapannukakkua, joka oli etenkin juhlakalun mieleen. Muumiservetit ja ilmapallot toivat juhliin vähän lapsekkuutta. Jooa on alkanut tunnistaa muumit, mutta kutsuu kaikkia papoiksi.

Vanhempien yllätykseksi Jooa ei muistanut vierastaa ollenkaan. Hän leikki reippaasti kaikkien ystävien kanssa, kävi monessa sylissä ja hyppyytettävänä. Paras lahja oli saippukuplat, joita varmaan jokainen sai vuorollaan puhaltaa pienen pojan mieliksi.

Millainen taapero meillä sitten asustaa? Neuvolassa vastattiin Henen kanssa yhdestä suusta ensimmäisenä vilkas. Vastapainona energisyydelle Jooa rakastaa lukea. Silloin hän parkkeeraa pyllynsä tarkasti syliin tai käpertyy kainaloon, ja kirjoja luetaan monia - ja usein myös sama kirja monesti. Käydään viikoittain kirjastossa, jotta saadaan edes jonkinlaista vaihtelua. Tämän viikon suosikki on ollut Kaapo syntyy -kirja, ja vauvat on muutenkin viime aikoina olleet kovin mielenkiintoisia Jooan mielestä. 

Puhe kehittyy huimaa tahtia. Äiti raikaa usein ja todella kirkkaasti. Myös isi on vihdoin palannut sanavarastoon. Sanoja on jo useita kymmeniä, ja olen saanut kuulla puheen olevan poikkeuksellisen kehittynyttä ikään nähden. Kuten vilkkaudesta voi päätellä, on myös liikkuminen todellakin sujuvaa. Jooa kiipeää nykyään sohvan lisäksi myös meidän melko korkeaan parisänkyyn - hyppimään, kuinkas muutenkaan. Yhtenä päivänä Jooa yllätti mut kokoamalla täysin itsenäisesti peräti kahdeksan palikan tornin. Leikkeihin on muutenkin alkanut tulla itsenäisyyttä. Istuttiin juuri ensimmäistä kertaa sitten Jooan syntymän Henen kanssa yhdessä rauhassa sohvalla niin, että Jooa leikki tyytyväisesti itsekseen. Mielipuuhiin kuuluu kenkien pukeminen ja tavaroiden asettelu tänne ja tonne.

Veera-koira on yksi parhaista asioista, joita Jooa tietää. Nämä kaksi leikkivät päivittäin kimpassa. Välillä Veera on heppa ja toisinaan leikitään lelun vaihtoa tai noutamista. Jooa myös mieluusti jakaisi kaikki eväänsä Veeran kanssa, mutta tämän vanhemmat aina kieltävät. Ulkoilu on myös ihana yhteinen puuha; Veera juoksee vapaana frisbeen perässä ja Jooa katselee naureskellen ja taapertaa ympäriinsä luontoa ihmetellen. 

Sellainen on meidän pieni puolitoistavuotias. Hurja ajatella, että vain puolen vuoden kuluttua meillä asustaa kaksivuotias. Apua.

TAMMIKUUN TERVEISET

Vuoden pisimmältä tuntuva kuukausi on hujahtanut ihan huomaamatta jo yli puolen välin - JEE! Tammikuun alussa palattiin useamman sukuloimassa vietetyn viikon jälkeen kotiin Joensuuhun ja nyt ollaan eletty taas arkea jo muutama viikko. 

Mitä meille tänne kuuluu? Oikein hyvää, kiitos kysymästä! Isin tammikuun arkipäiviä rytmittävät työt, opinnot ja viimeinen (!!) harjoittelu. Ollaan siis valtaosa päivistä Jooan kanssa kaksin. Ollaan viihdytty tosi hyvin ihan sillä, että jokaiseen päivään sisältyy jonkinlainen meno. Yhtenä päivänä on muskari, toisena taaperojumppa eli lapsi-vanhempi-liikunta korrektimmalta nimeltään, kolmantena vieraillaan Perheentalolla ja neljäntenä ulkoillaan ihan vaan Veeran kanssa metsässä tai kaksin leikkipuistoissa. 

Mun omat opinnot sujuu tällä hetkellä ihan hyvin, vaikka en koe niihin käyttäväni juurikaan aikaa. Kokemukseni mukaan tämä tunne kyllä tulee muuttumaan sen myötä mitä lähemmäs kevättä kuljetaan. Tällä hetkellä mulla on viikossa yksi tai kaksi luentopäivää eli omaa aikaa. Käynnissä olevat kurssit eivät ikävä kyllä ole ihan ominta mua, mutta onneksi pelkkä yksin kotoa poistuminen virkistää. Molemmat opintojaksot painottuvat ryhmätyöhön, toisessa opetuskieli on englanti ja valtaosa opiskelijoista vaihtareita ja toinen taas painottuu filosofiaan. Ihan mielenkiintoisia nämä opintojaksot siis molemmat ovat kokonaisuudessaan, mutta eivät missään nimessä ihan ominta mua tai omalla mukavuusalueellani.

Jooa täytti juuri vuoden ja neljä kuukautta ja hänellä riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Tammikuun saldo tähän mennessä on yksi luja liukastuminen ja yksi sängystä putoaminen. Liukastuminen oli kamala ja samalla suorastaan absurdi tilanne. Jooalla oli meneillään pieni iltavilli ja päällään terällinen yökkäri, kun jalkapalloa potkaistessaan menetti tasapainonsa ja lensi takaraivo edellä muovilattiaan. Seisoin itse metrin päässä katsomassa menoa, mutta eihän siinä mitään ehtinyt tehdä. Meidän vauvaryhmässä oli onneksi juuri keskusteltu aivotärähdyksistä, joten kaikki toimintatavat oli mulla tuoreessa muistissa. Jooa itki heti ja käyttäytyi ja söi loppuillan normaalisti, joten uskalsin laittaa hänet nukkumaan. Herättelin kyllä yöllä paristi, vaikka varsinaista aivotärähdystä meillä ei ollut edes syytä epäillä, kun ei siihen viittaavia oireita ilmennyt laisinkaan. Kolaus vaan oli niin kova, että mulla meni koko yö pientä poikaa valvoessa. 

Pinnasängystä putoaminen oli huomattavasti pienempi kolaus. Meidän oli juuri edellisenä päivänä tarkoitus laskea sängyn pohja alimmalle tasolle. Jooa oli vasta osoittanut ensimmäiset yritykset tulla alas sängystä, ja sängyn koko petaus oli joka tapauksessa purettava, että saadaan pesusta tullut kosteussuoja takaisin paikoilleen. No, ei ehditty tehdä tätä suunniteltuna päivänä, kun ei tällaista operaatiota voi toteuttaa kaksin lapsen kanssa eikä tietenkään myöskään silloin, kun lapsi nukkuu. Seuravaana aamuna Hene ihmetteli, miten Jooa ulottuukin pinnasängystä jo niin korkealle ja juuri kun oli nousemassa nostamaan pojan meidän viereen tämä kiepsahtikin lattialle! Tällä kertaa alas ei onneksi tultu pääedellä, ja pudotusta pehmensivät paksu matto ja jumppapallo.  Onneksi lapset on kestäviä! Jooan tammikuuhun on kuulunut myös kolme rokotusta, joista ilmeisesti vesirokkorokotus on nyt 1,5 viikkoa rokotuksesta nostanut kuumeen pientä miestä kiusaamaan. Muuten hän onkin ollut yllättävän terveenä. 

Löytyy Jooan osalta positiivisempiakin kuulumisia. Hän on mun täysin puolueettomasta mielestäni maailman ihanin ja hurmaavin pieni mies. Jooa on hurahtanut autoihin. Parhaita ovat joulupukin tuomat paristokäyttöiset autot, mutta myös parkkipaikat on huippupaikkoja nykyään. Auton huomattuaan Jooa hokee suorastaan hysteerisenä autoautoauto. Jooa on alkanut höpöttää aivan uudella tavalla pitäen maailman suloisinta tjabatjaba ääntä. Pieni osoittaa meille hellyyttä päivittäin jakamalla haleja ja viime päivinä myös pusuja. Haleihin liittyy aina ihana lempeästi lausuttu äitiii - myös isiä ja Veeraa halittaessa. Ja tosiaan, meillä asuu pieni miehenalku eikä mikään vauva enää. Kummitätinsä kommentoi tuoretta kuvaa, että Jooa ei näytä enää ollenkaan vauvalta. Luulen tämän johtuvan samasta syystä kuin sen, että joudun pakkaamaan pois 80 cm vaatteet ja jopa ensimmäiset 86 cm vaatteet.

Positiivisuutta tammikuuhun ovat tuoneet ihanat kelit. Ollaan todella saatu nauttia talvesta, kun pakkasta on päivittäin vain muutama aste ja lunta riittää. Myös mieli on ollut hyvin kevyt, mikä on helpotus siihen nähden kuinka paljon stressasin tätä aikaa ennakkoon. Vuosi sitten Henellä oli myös meneillään harjoittelu ja samaan aikaan elettiin vauvavuoden raskainta vaihetta. Kaikki tuntuu niin helpolta, kun vertaa tuohon vuoden aikaiseen tilanteeseen. Täällä me vaan pyöräytellään herkullisia smoothieta päivittäin ja odotellaan koska kehtaa ostaa ensimmäiset tulppaanikimput kotiin väriä tuomaan. Tuntuu, että kaikissa lastenkirjoissakin korostetaan kevään saapumista. Kenties se todella on jo ihan kulman takana?

KESKOSLASTENPÄIVÄ

Tänään (EDIT. Siis toissapäivänä 17.11., hieman vaan kesti saada tämä postaus valmiiksi..) vietetään kansainvälistä keskoslasten päivää. Pitkin päivää olen miettinyt kirjoittaisinko tästä vai en, koska mun on hankala hahmottaa itseäni keskoslapsen äidiksi. Sellainen kuitenkin olen, ja koska päivän tarkoituksena on lisätä tietoisuutta keskosuudesta koen, että meidän tarina sopii päivään juuri mainiosti.

Keskoseksi määritellään lapset, jotka syntyvät ennen 37. raskausviikkoa tai painavat syntyessään alle 2 500 grammaa. Jooa syntyi raskausviikolla 36+3 eli hyvin lähellä täysiaikaisuutta, mutta keskosena kuitenkin. Jooan ennen aikaisuus oli ja ei ollut meille yllätys. Ensimmäiset kipeät supistukset ilmaantuivat jo ennen 20 raskausviikon täyttymistä. Ensimmäiset kipeät ja säännölliset supistukset pelästyttivät raskausviikolla 27+1. Onneksemme lepo auttoi estämään supistuksia hyvin, ja sen turvin päästiinkin näin hyville viikoille. Koko raskausajan jouduin kuitenkin elämään aivan erityisessä pelossa sen suhteen, miten pitkälle päästään. 

Oltiin todella onnekkaita myös siinä, että Jooa ei tarvinnut vaativaa hoitoa, vaan sain pitää hänet vierihoidossa koko sairaala-ajan. Stressaavaa ajasta tosin teki se, että niitä hoitorajoja kolkuteltiin jatkuvasti. Heti synnyttyään Jooa oli joutua lastenosastolle. Häntä virvoiteltiin useampi minuutti, ja juuri kun jo ennakkoon hälyytelty lastenlääkäri saatiin uudelleen puhelimen päähän kuultiin odotettu ensiparkaisu. Synnytys oli pitkä ja meille molemmille todella raskas, mutta pisimpiä olivat ne minuutit pojan syntymän jälkeen, kun salin täytti hiljaisuus. 

Pienten syntymäviikkojen vuoksi Jooasta otettiin ensimmäiset kaksi vuorokautta ympäri vuorokauden verikokeita, joilla seurattiin sokeriarvoja ja bilirubiiniarvoja. Alhaisten sokereiden vuoksi Jooa sai nämä kaksi ensimmäistä vuorokautta lisämaitona luovutettua äidinmaitoa ruiskusta. Olen todella kiitollinen kaikille maidonluovuttajille, joiden joukkoon saan toivottavasti jonain päivänä liittyä. Kiitollinen olen myös meidän hoitajille, erityisesti sille yhdelle, jonka ansiosta saatiin kuin saatiinkin purettua lisämaidot ja siirryttyä täysimetykseen kahden vuorokauden iässä. Hän näki vaivaa auttaakseen mua lypsämään omaa maitoa, jota myös annettiin lisämaitona pojalle. 

Bilirubiiniarvot kolkuttelivat hoitorajoja myös pitkään, mutta valohoitoa ei ihme ja kumma tarvittu lopulta ollenkaan. Hoitoraja ylittyi lopulta vain yhtenä päivänä, jolloin laskennallisesti myös raskausviikko vaihtui ja sen myötä arvojakin voitiin verrata suurempaan lukuun. Jooalla oli keskoisuuden lisäksi korkeampi riski kellastua siksi, että hänen isänsä on vastasyntyneenä joutunut valohoitoon ja koska mun veriryhmä on negatiivinen ja pojan positiivinen, mikä myös lisää keltaisuusriskiä.  Keskosuudesta johtuen jouduimme ensimmäiset viikot elämään tarkkaan kellon mukaan, sillä poikaa piti syöttää kolmen tunnin välein ympäri vuorokauden. Etenkin lisämaitojen aikana tämä tuntui todella rankalta, ja imetyksen sujuminen stressasi ajoittain kovin näistä aikatauluista ja lisämaitovaatimuksista johtuen. 

Kotiin pääsimme nipin napin neljäntenä päivänä synnytyksestä. Mulla oli kova tarve jo päästä kotiin laittamaan kaikki kesken jäänyt valmiiksi vauvaa varten. Lisäksi mun äiti puolisoineen oli vielä viimeistä aamupäivää Joensuussa, ja pääsivät näin auttamaan meitä kotiutumisessa. Meidän kotiutumisen ehtoina oli, että kaikki veriarvot ovat hyvät, paino on lähtenyt nousuun ja lapsenpihka vaihtunut maitokakkaan. Vaaka näytti huimaa viiden gramman painonnousua, mutta koska nousu se oli sekin päästi hoitaja meidät hieman pitkin hampain kotiin. Sairaalassa ravasimme kuitenkin vielä seuraavaan viikkoon asti päivittäin viikonloppua lukuunottamatta. Nämä kontrollikäynnit ja etenkin niiden tulosten odottaminen tekivät ensimmäisistä viikoista piinaavia. Toisaalta ne toivat turvaa, koska oltiin koko ajan hyvin tarkasti perillä vauvan voinnista. Onneksemme kotiutuminen sujui hyvin ja vauvan paino lähti suorastaan räjähdysmäiseen nousuun.

Jooasta keskosuuden huomasi ensimmäisinä kuukausina. Erityisesti ensimmäisen kuukauden hän vain nukkui ja söi, ja avasi silmänsä vain noin viideksi minuutiksi vuorokaudessa. En edes ajatellut tästä mitään ihmeempää ennen kuin odotusryhmäläisteni vauvat alkoivat syntyä täysiaikaisina, ja muut äidit kertoivat kuinka vauvat jo sairaalassa ihmettelevät ympäristöään. Meillä oli silloin jo kuukauden iän saavuttanut pieni kirppu, joka vain varovaisesti kurkisteli meitä myöhään iltaisin ennen yöunille käymistä. Tahmean alun jälkeen meidän pieni kirppunen on kasvanut ja kehittynyt aivan normaalin vauvan tapaan. Keskoisuus nousee kuitenkin ajoittain terveydenhuollon ammattilaisten kanssa yhä esiin. Viimeksi siitä on etsitty syytä meidän inhottavalle flunssakierteelle, joka saattaa lääkärin mukaan johtua siitä, että keskosilla vastustuskyky on heikompi.


Nämä postauksen kuvat ovat sairaala-ajalta ja viimeinen joltain kontrollikäynneistä. Jalassa on lämpöhaude, jonka tehtävä on helpottaa verikokeen ottamista. Vaikea uskoa, että reilu vuosi sitten meidän pieni kirppunen hukkui 50 senttisiin vaatteisiin. 

SYKSYISIÄ KUULUMISIA

Tänään ajattelin pitkästä aikaa kirjoitella ihan vaan mitä meille näinä syksyisinä päivinä kuuluu. Kesä on todellakin täällä susirajalla taputeltu ja vaatekaapit päivitetty jälleen paksummilla vaatteilla. Ensimmäistä kertaa ollaan jännittävien välikausivaatetuskysymysten äärellä, ja etenkin toimivia hanskoja ollaan etsitty kovasti. Näissä kuvissa pojan käsiä lämmittävät Kappahlalin tumput, jotka on hinta-laatu-suhteeltaan oikein erinomaiset, mutta saumat päästää kyllä vähän kosteutta läpi. Vielä siis etsitään sitä täydellistä paria.

Jooa tosiaan täytti viime kuussa vuoden, mitä juhlittiin kahdessa osassa. Ennakkosynttäreistä kirjoittelinkin jo täällä, ja varsinaisista synttärijuhlista kirjoitan vielä oman postauksensa. Veera on jälleen meidän ainoa nelijalkainen, sillä pieni poika on nyt todellakin saanut jalat alleen. Hän on uudesta taidostaan äärimmäisen ylpeä erityisesti silloin, kun saa itse kävellä lenkeillä ja kauppareissuilla. Luonnollisesti tämä taito pitää myös äidin hyvin kiireisenä, ja onpa tyyppi yrittänyt jousta karkuunkin jo muutamaan otteeseen!

Yksivuotisneuvolassa paljastui mun yllätykseksi kasvuspurtti. Odotin, että pojan paino olisi saattanut todella notkahtaakin, sillä vauvan pyöreys on kadonnut kovaa vauhtia, ruokamäärät ei edelleenkään päätä huimaa ja poika on liikkeessä hyvin pitkälti koko hereilläoloaikansa. Otettiin neuvolassa kerralla kaikki kolme rokotetta, koska loppuvuodelle on kuitenkin edessä vielä influenssarokotus ja punkkirokotesarjan aloittaminen. Jooan mormor ja pappa ostivat kesämökkitontin Virosta, ja meidän on tarkoitus lähteä ensi kesänä mukaan auttamaan tontin raivaamisessa ja rakennusprojektin aloittamisessa. Toistaiseksi raivaamattomalla tontilla kuhisee punkkeja, joten punkkirokotesarja on edessä koko meidän perheellä. Tällä kertaa selvittiin rokotteista hyvin vähällä. Poika oli muutaman päivän vähän kiukkuinen ja selkeästi olo ei ollut aivan paras. Edes lämpöä ei kuitenkaan onneksi noussut. Heti rokotusten perään alkoi kuitenkin puhjeta poskihampaita, joten ei meidän päivät tai oikeastaan yöt turhan seesteisiä kuitenkaan ole. Onneksi ostin juuri uuden peitevoidepaletin.

Meidän yksivuotiaan lempipuuhaa on ehdottomasti lukeminen. Tämä on tietysti hyvin myönteinen asia, josta pyritään pitämään kiinni ja kannustamaan poikaa aina kirjojen pariin. Jooalla on ihan kirjailijanakin ansioitunut kirjakummi, jonka erityistehtävä on kannustaa poikaa lukemisen saloihin. Osaan jo ulkoa ties kuinka monta meidän kirjahyllyn lastenkirjoista. Ei ole ollut ihan kerta tai kaksikaan, kun ollaan luettu esimerkiksi Huhuu pöllö puhuu kahdeksan kertaa peräkkäin. Onneksi on VAU-kirjakerho ja kirjasto. 

No mitäpä mulle sitten kuuluu? Rehellisesti ottaen tänään päällimmäinen tunne on ollut aivan jäätävä väsymys. Yöt on tosiaan olleet taas hetken poikkeuksellisen rikkonaisia, minkä lisäksi Jooa syö edelleen vähintään kerran yössä ja siirtyy viimeistään kuudelta mun kainaloon siinä toivossa, että nukuttaisiin vielä hetki. Päivät kuluu ihan älytöntä vauhtia, vaikka välillä yksittäiset tunnit tuntuukin todella pitkiltä. Tekemisestä ei ole pulaa, kun kotona asuu yksivuotias. Syyskuu on ollut miehen opiskelujen osalta kiireistä, joten mun vastuulla on ollut koti ja lapsi. Vietetään kahdenkeskiset päivät mahdollisimman pitkälti Jooan ehdoilla ja pyrin olemaan oikeasti läsnä lapselleni hänen hereilläoloaikansa. Tietysti kodinhoitoa ja muita arkiaskareita on pakko hoitaa lapsenhoidon lomassa. Yritän löytää meidän kaikkiin päiviin jotakin sisältöä, kuten muskaria, värikylpyä, kaupassa käymistä ja Perheentalolla tai kirjastolla vierailua. Jooa siirtyi syntymäpäivänsä tienoilla yksiin päiväuniin, joiden aikana yritän levähtää itsekin. Kolmena iltana viikossa käyn myös ryhmäliikuntatunneilla huolehtimassa omasta jaksamisestani. Vyötärö kutistuu, mutta vaa'an lukema ei.

Mun omat opinnot on lähteneet käyntiin hyvin kevyesti. Yksi opintojakso on kohta taputeltu, toinen aloitettu ja ihan pian alkaa kolmas ja neljäskin. Kalenterin mukaan loppuvuoden lähestyessä on Henen vuoro koti-iseillä. Tämä ajatus tuntuu todella kaukaiselta, vähän absurdilta ja oikeastaan todella haikealta. Nautin suuresti kotiäitinä olemisesta, ja tuntuu todella haikealta astua hieman kauemmas tästä meidän omasta kuplasta. Toisaalta nautin myös opiskeluista, tavoitteiden saavuttamisesta ja ihan siitä, että saan tehdä asioita rauhassa, hah!

Tällä hetkellä odotan mun ja Jooan omaa lomaa. Me karataan loppukuusta pitkäksi viikonlopuksi Vantaalle viettämään aikaa sukulaisten kanssa ja juhlistamaan Halloweenia perinteisin menoin äitini luona. Odotan myös ensilunta ja joulua. En tiedä vaivaako mua ehkä pieni koti-ikävä, sillä joulukin tarkoittaa pitkää lomaa äidin nurkissa Vantaalla. Ennen ensilunta nautitaan kyllä mielellämme vielä muutama viikko tästä ihanasta väriloistosta.

Nämä kuvat otettiin eilen iltapäivälenkillä. Kello liikkui päiväunien jälkeen taas tavallista hitaammin, joten tein sen minkä olen todennut väsyneiden päivien pelastajaksi, ja suuntasin metsään koiran ja lapsen kanssa. Veera juoksi innoissaan frisbeen perässä ja Jooa maisteli lehtiä ja yritti saada napattua Veeralta frisbeen. Itse nappailin näitä kuvia. Mun haaveissa on ihanat syksyiset kuvat pojasta, ja muutaman sellaisen sainkin napattua. Harmi vaan, että näillä leveysasteilla ulos ei ole ollut ruskan aikaan mitään asiaa ilman ulkovaatetusta, joten kuvia ei paljoa stailata. Oli se vaan helppoa vuosi sitten, kun kannoin kasan vaahteranlehtiä sisälle vastasyntyneen valokuvien rekvisiitaksi.

NELJÄ KUUKAUTTA

Meillä asuu nelikuinen vauva. Hurjaa. Tuntuu ihan älyttömälle ajatella, että meidän minityypille saisi jo esimerkiksi antaa maistiaisia ihan oikeasta ruoasta. Tai että täysimetystä on ihan maksimissaankin jäljellä enää alle kaksi kuukautta! Nelikuinen on mun silmissäni toisaalta jo melko iso vauva, mutta toisaalta kuitenkin vielä ihan pikkuinen.

Meidän pieni pötkylä on kovin kiinnostunut leluista, niihin tarttumisesta ja tietysti niiden viemisestä suuhun. Äidiltä peritty temperamentti näkyy ja kuuluu usein, kun hienomotoriset taidot eivät ole vielä ihan halutulla tasolla. Isompien lelujen kohdalla suuhun eksyy usein lelun sijaan sitä pitelevä nyrkki. Tutti sen sijaan sujahtaa omin pikku kätösin suuhun ja sieltä pois jo varsin mallikkaasti. Tämä on oikein miellyttävä kehitysaskel, sillä vielä vähän aikaa sitten koettiin suuria harmituksia, kun joku välillä ihan yks kaks yllättäen nappasi tutin pois vauvan suusta..

Suurin kehitysaskel tähän on ikään liittyen on näin äidin näkökulmasta ehdottomasti ollut nukahtaminen. Ensimmäiset kolme kuukautta Jooa nuokkui menossa mukana aina meidän nukkumaan menoon asti, sillä iltaisin yksin nukkumaan jääminen ei vaan tullut kysymykseen. Hiljattain poika alkoi kuitenkin selvästi olla valmis unille jo paljon ennen meidän ilta kymmenen ja yhdentoista välille sijoittuvaa sänkyyn kömpimistä. Aikaistimme pojan nukkumaan käymisen ensin ilta kahdeksaan, ja siitä ollaan sittemmin hivuttauduttu kohti vielä aikaisempaa iltaa. Ensimmäisinä iltoina mulla meni nukuttamispuuhissa jopa puolitoista tuntia. Pikkuhiljaa Jooa on kuitenkin oppinut paremmin nukahtamaan. Tyypillisesti makuuhuoneesta voi hiipiä pois noin puolessa tunnissa. 

Nukahtamiseen liittyy myös tämän ikävaiheen ikävin osa. Unille rauhoittumista nimittäin edeltää usein todella iso itku. Ollaan yritetty etsiä tähän syytä kaikesta mahdollisesta, erityisesti päivän ja illan aktiviteeteista ja virikkeiden määrästä, mutta ei olla keksitty oikein mitään helpottavaa tekijää. Pahimpana iltana Jooa kirkui 20 minuuttia, yleensä selvitään onneksi alle viiden minuutin huudolla. Ja tosiaan, ei ole kyse mistään pienestä itkusta, vaan ihan kurkku suorana huutamisesta. Helpotus on löytynyt vaihtelevasti rinnalta, sylistä ja tutista sekä nyt viimeisimpinä iltoina jumppapallolla hytkyttäen syömisestä. Kuulisin mielelläni vinkkejä tai kokemuksia tällaisesta.

Muutokset nukahtamisessa on myös osa neljän kuukauden hulinoita. Törmäsin tähän käsitteeseen ensi kertaa meidän lokakuisten Facebook-ryhmässä, ja voin vaan kuvitella sen ahaa -ilmeen, joka kasvoni valtasi sillä hetkellä. Neljän kuukauden iässä vauvan unirytmi muuttuu niin, että univaiheet erottuvat selkeämmin toisistaan. Tämä tekee nukahtamisesta haastavampaa ja saa vauvan heräämään herkemmin kesken unien. Selittänee sen, miksi tyypillisesti kerran tai kaksi kertaa yössä syömään herännyt vauva saa yhtäkkiä äitinsä heräämään jopa kuusi kertaa yössä. Jokaisella kerralla ei siis ole nälkä, vaan silittelyt tai tutti riittää. 

Neljän kuukauden hulinoihin kuuluu myös ruokahalun muuttuminen, itkuisuuden ja levottomuuden lisääntyminen sekä päiväunien lyheneminen tai väliin jääminen. Jooa syö edelleen usein eli tavallisesti syöttöjen välillä on  päivisin maksimissaan kaksi tuntia. Ruokailu on kuitenkin paljon nopeampaa kuin aikaisemmin eikä häntä voi enää syöttää niin sanotusti varmuuden vuoksi esimerkiksi ennen kauppaan lähtöä. Tämä vaati jostain syystä multa hetken sisäistää, ja ehdin monesti tyrmistyä, kun ei tarjottu maito kelvannutkaan pojalle.

Päiväunia meillä on aina nukuttua aika lailla miten sattuu. Ainoat luotettavat päikkärit Jooa nukkui aiemmin aamupäivisin. Ne lyhenivät ensin tunnista noin 40 minuuttiin ja enää niiden varaan ei voi laskea ollenkaan. Parhaina päikkäripäivinä Jooa on nyt nelikuisena nukkunut viisi tuntia, joista kaksi aamupäivällä omassa sängyssä ja kolme iltapäivästä ulkona takapihalla. Huonoimpina päivinä hän ei nuku päiväunia laisinkaan lukuunottamatta rinnalle torkahtelua. Tyypillisimpinä päivinä päiväunia nukutaan noin tunnin pätkissä sylissä tai äidin kainalossa, manducassa ja liikkuvissa vaunuissa. Öisin unta tulee kuitenkin 12-14 tuntia. 

Neljän kuukauden ikään kuuluu tietenkin myös neljän kuukauden neuvola ja lääkäri. Neuvolakorttiin kirjattiin merkintä suloisesta ja puheliaasta pojasta. Painoa löytyi 8355 grammaa ja pituutta 62,7 senttiä, mikä tarkoittaa että kasvua edelliseen kuukauteen nähden on tapahtunut 915 grammaa ja 2,5 senttiä. Lääkäri totesi pojalla olevan kaikki valmiudet kääntyä, ja ilmoitti rennosti sen voivan tapahtua joko heti huomenna tai kolmen viikon kuluttua. Näin kolme viikkoa myöhemmin meillä ei vieläkään käännytä, mutta yrityksen määrä on selkeässä kasvussa. Kääntymistä enemmän Jooaa näyttää kiinnostavan istuminen, ja sitä harjoitellaan sylissä kovasti. Jooa sai kovan kasvutahtinsa vuoksi yhdeltä kummeistaan lempinimen baby Mentula, ja tähän yhdistettynä istumaan punkeava poika saa aikaan mielikuvan kovan luokan vatsalihastreenistä.

Tässä viimeisessä kuvassa on Jooan ensimmäinen yökkäri. Se on kokomerkinnän mukaan 50 cm, mutta paljon käytettynä tainnut kutistua jonkin verran lukuisissa pesuissa. Tämä oli pitkään ainoa sopivan kokoinen vaate. Siis se pieni kirppu, joka me sairaalasta kotiin tuotiin, hukkui pitkän aikaa jopa kaikkiin muihin 50 cm vaatteisiin. Ja nyt hän on jo näin iso jössikkä. Sniff.