TERVETULOA UUSI ARKI

Vihdoinkin mulla on ensimmäistä kertaa täällä meidän uudessa kodissa aikaa istua alas ja keskittyä blogiin.  Viime viikot ollaan eletty aivan älytöntä kaaosta, joka on nyt toivottavasti vihdoin ohi. Ensin pakattiin muuttolaatikoita Joensuussa, hankkiuduttiin eroon huonekaluista ja tehtiin samalla parhaamme, jotta taaperon arki pysyisi mahdollisimman normaalina. Vantaalle ajettiin heinäkuun viimeisellä viikolla, jolloin saatiin myös uuden kodin avaimet. Aloitettiin remontti, Hene lähti Joensuuhun hakemaan muuttokuormaa ja mä jäin taaperon ja apukäsien kanssa laittamaan asuntoa kuntoon. Tässä kohtaa kaikki rutiinit ja koko pakka muutenkin hajosi käsiin. Remontti saatiin loppuun vasta muuttopäivän jälkeisenä päivänä. Kun melkein kaikki muuttolaatikot oli saatu purettua, sairastui Jooa vatsatautiin keskellä yötä. Pojan parannuttua oli tietenkin meidän vanhempien vuoro sairastua. Luojan kiitos täällä Vantaalla meillä on apukäsiä, ja meidän päivät pelastikin mummi, joka vei Jooaa leikkipuistoon, huolehti ruokailuista ja kävi meille kaupassa. 

Oman mausteensa tähän soppaan on tuonut taaperon uhma, joka saa lisää vauhtia rutiinien puuttumisesta ja muuton aiheuttamasta stressistä. Rehellinen ollakseni en ole itsekään jaksanut olla se paras mahdollinen äiti, vaan olen korottanut ääntä ja sanonut vähemmän nätisti aivan liian monta kertaa viime päivinä. Se ei tietenkään auta tilanteita ollenkaan, vaan ainoastaan harmittaa meitä molempia.

Jooa on oppinut tässä kaiken kaaoksen keskellä kiipeämään rattaisiin ja syöttötuoliin. Lisäksi hän heittää aivan kaiken: lautasen, lelut, koiran lelut, puhelimet.. Ja sitten on se ihan perus uhmakäyttäytyminen. Esimerkiksi eilen hän kävi keskelle pihatietä istumaan ja kirkumaan, kun oltiin matkalla pihan leikkipaikalle. En ollut pyytänyt, ehdottanut tai edes kehottanut tekemään mitään, mutta hän ei silti halunnut. Ihanana puolena myös puhe on kehittynyt huimasti. Pojan höpöttelyt ovat koko ajan selkeämpiä, hän muistaa tapahtumia ja kertoo niitä ja on selkeästi itsekin onnessaan taidostaan. Jooan serkkutyttö opetti lorun Jopsu poksu porkkana, jota taapero toistelee edelleen monta kertaa päivässä. Samalla tavalla on kerrattu tärkeitä tapahtumia, kuten mandariinin tippumista, sitä kun pappa haki pizzaa ja autoilla leikkimistä mummin kanssa. Sanavarastoon ovat vihdoin tulleet myös joo ja ei, mitkä helpottavat kommunikointia merkittävästi. 

Muuton ja sairastelun myötä sekä tietysti ihan mahdollisuudesta johtuen Jooa on viettänyt viime viikkoina enemmän aikaa ilman vanhempia kuin koskaan aiemmin. Ja aina on mennyt hyvin! Jooa on ollut lähinnä leikkipuistoissa, kävelyillä ja kaupassa mummin, mormorin tai kummiensa kanssa. 

Ollaan me vähän ehditty oikeasti nauttiakin täällä asumisesta. Ennen sairastelua käytiin useampaan otteeseen Jooan isovanhempien kanssa uimarannalla. Ihan uskomatonta, että voidaan sopia treffit jonnekin ja tavata alle puolessa tunnissa! Asutaan kehäradan varrella, mistä innostuneina tehtiin yksi aamupäivä extempore visiitti Linnanmäelle. Kirjastokäynnin yhteydessä bongasin ilmoituksen lähikuntosalin ilmaisista sunnuntaijumpista, jollaista ehdinkin jo käydä kokeilemassa. Näiden lisäksi oon onnessani niin lähiostarin palveluista kuin mahdollisuudesta tehdä ruokaostokset vaikka missä ihanissa ruokakaupoissa. 

Tänään katson meidän uuden arjen alkaneen virallisesti. Hene on jo toista päivää töissä. Keitin aamulla pitkästä aikaa puuroa, mistä taapero ilahtui niin kovin, että kiljaisi jee ja söi reippaasti lautasensa tyhjäksi. Aamupäivä vietettiin kävelymatkan päässä sijaitsevassa ihanassa asukaspuistossa, jossa olen itsekin lapsuudessani leikkinyt. Myöhemmin Henen tultua töistä aion kävellä läheiseen kirjastoon ja perehtyä pitkästä aikaa omiin opintoihini. Gradu ahdistaa, mutta ei se välttelemällä edisty. Onneksi sitä ennen voin vielä hetkeksi syventyä opintoihin, jotka oli tarkoitus hoitaa tässä kesällä. Onneksi on vielä hetki kesää jäljellä. Nyt aion nauttia vielä 45 minuuttia päiväunien tuomasta rauhasta ja Netflixistä. Ihana arki.

TIVOLI SARIOLA - TAAPERON ENSIMMÄINEN TIVOLI

Tivoli Sariola saapui Joensuuhun kesäkuun alkupuolella, ja me tietysti innostuttiin siitä kovasti. Jouduttiin aluksi monesti siirtämään tivolipäivää sairastelujen sun muiden vuoksi, eikä ilmatkaan oikein suosineet. Kärsivällisyys kuitenkin palkittiin, koska lopulta päästiin viettämään tivolissa aivan ihana aurinkoinen ja suorastaan kuuma iltapäivä.

Jooalle tivolivierailu oli ensimmäinen ikinä, ja meille vanhemmillekin ensimmäinen moniin vuosiin. Oltiin suunniteltu, että käydään ehkä maailmanpyörässä ja ostetaan jotain herkkua. Päädyttiin kuitenkin pienen väärinymmärryksenkin kautta ostamaan lippupaketti, joka sisälsi 10 laite- tai pelilippua. Lähes jokaisessa laitteessa korostettiin, että jokaisella henkilöllä täytyy olla oma laitelippu. Vain muutamassa lasten laitteessa oli maininta siitä, että aikuinen saa olla lapsen mukana ilman laitelippua. Tämän vuoksi päädyttiin siis lippupakettiin. Sellainen maksoi 35 €, kun taas kolme laitelippua esimerkiksi siihen maailmanpyörään olisi maksanut 15 €. Yllättäen kaikissa laitteissa kävi niin, että joko Jooalta tai vanhemmalta ei peritty laitelippua. Hyvin me liput tosin saatiin kulutettua, joten ei jäänyt harmittamaan. 

Ihan ensimmäisenä jonotettiin maailmanpyörään. Viime kerrasta sellaisen kyydissä oli kulunutkin jo aikaa. Ei Henen kanssa kumpikaan tajuttu ennakkoon, että laitteessa tosiaan noustaan korkealle. Ajelu otti siis mahanpohjasta enemmän kuin osattiin odottaa. Jooa suhtautui yläilmoihin hyvin neutraalisti. Lähinnä hän tahtoi olla itte  ja ei olisi halunnut olla paikoillaan.

Muita taaperolle sopivia laitteita olivat erilaiset karusellit ja pomppulinna. Vähän rauhallisemman taaperon olisi voinut laittaa myös junan kyytiin tai hieman korkeuteen nouseviin laitteisiin. Näihin ei kuitenkaan vanhempi pääse mukaan, ja meidän taapero on niin arvaamaton liikkeissään, että jätettiin nämä suosiolla odottamaan ensi vuotta.

Vauhdikkaan taaperon kanssa tivolikäynti oli ihan omanlaisensa elämys. Jooa on elänyt tämän kesän ajan erittäin kuvaavasti terrible twos -vaihetta. Kaikki pitää saada tehdä itte, odottaminen ei tule kuuloonkaan eikä tällainen alle kaksivuotias osaa varoa yhtikäs mitään. Karuselliajelukin alkoi loppua kohti kiukuttamaan, kun ei menopeliä saanut vaihtaa kesken ajelun. Rattaissa istuminen ei käy, kädestä pitäminen ei käy eikä vanhemman vierellä todellakaan kävellä rauhallisesti itte. Itse käveleminen tarkoitti suin päin juoksemista välittämättä siitä, oliko tiellä ihmisiä tai kulkiko reitti turvaköyden ali kohti liikkeessä olevaa laitetta. Voin paljastaa, että vanhemmille tuli hiki muustakin kuin helteestä! 

Tivoli oli kuitenkin ehdottomasti elämys koko perheelle. Välissä käytiin myös sivummalla ihmettelemässä autoja ja nurmikolla kasvavia kukkia. Herkkuna syötiin jäätelöt, mikä tarjosi vanhemmillekin odotetun hengähdystauon. Ne olikin pisimmät minuutit, jotka taapero oli hiljaa ja tyytyväinen. Eipä tässä auta kuin ajatella, että kyseessä on tärkeä kehitysvaihe kasvavalle lapselle. Ja onneksi ohimenevä sellainen! Vaan kyllä aina tällaisina hetkinä mietin niitä monia perheitä, joissa Jooan ikäinen taapero on jo saanut pikkusisaruksen. En ymmärrä, tai tahdo edes liikaa ajatella, miten elämä sujuu voimakkaasti itseään ilmaisevan taaperon ja vauvan kanssa. 

Tivolin henkilökuntaa täytyy vielä kehua erikseen. Taapero huomioitiin todella hienosti laitteissa ja peleissä. Jooan annettiin itte valita voittomahdollisuuksista mieleinen, ja pelien vetäjät antoivat taaperon kaikessa rauhassa valita mieleisen narun narunvedossa ja harjoitella ongen pitämistä kalastamisessa. Meille myös sattui pieni tapaturma, kun isompi lapsi kompuroi Jooan kumoon pomppulinnassa. Tivolin työntekijä hoiti tilanteen erinomaisesti, ja tarjoutui heti palauttamaan meille laitelipun jos niin toivomme. Jooa kuitenkin tokeni nopeasti säikähdyksestä ja halusi jäädä pomppimaan.

Hurjan rankka, mutta kuitenkin hurjan ihana - sellainen oli meidän ensimmäinen tivolikäynti. Ehdottomasti lähtisin uudestaankin, mutta samalla Luojan kiitos yksi tivolikäynti kesässä on tarpeeksi! Ensi vuonna on varmasti jo paljon helpompaa melkein kolmevuotiaan kanssa. Ainakin uskottelen itselleni näin. 

SYKSYISIÄ KUULUMISIA

Tänään ajattelin pitkästä aikaa kirjoitella ihan vaan mitä meille näinä syksyisinä päivinä kuuluu. Kesä on todellakin täällä susirajalla taputeltu ja vaatekaapit päivitetty jälleen paksummilla vaatteilla. Ensimmäistä kertaa ollaan jännittävien välikausivaatetuskysymysten äärellä, ja etenkin toimivia hanskoja ollaan etsitty kovasti. Näissä kuvissa pojan käsiä lämmittävät Kappahlalin tumput, jotka on hinta-laatu-suhteeltaan oikein erinomaiset, mutta saumat päästää kyllä vähän kosteutta läpi. Vielä siis etsitään sitä täydellistä paria.

Jooa tosiaan täytti viime kuussa vuoden, mitä juhlittiin kahdessa osassa. Ennakkosynttäreistä kirjoittelinkin jo täällä, ja varsinaisista synttärijuhlista kirjoitan vielä oman postauksensa. Veera on jälleen meidän ainoa nelijalkainen, sillä pieni poika on nyt todellakin saanut jalat alleen. Hän on uudesta taidostaan äärimmäisen ylpeä erityisesti silloin, kun saa itse kävellä lenkeillä ja kauppareissuilla. Luonnollisesti tämä taito pitää myös äidin hyvin kiireisenä, ja onpa tyyppi yrittänyt jousta karkuunkin jo muutamaan otteeseen!

Yksivuotisneuvolassa paljastui mun yllätykseksi kasvuspurtti. Odotin, että pojan paino olisi saattanut todella notkahtaakin, sillä vauvan pyöreys on kadonnut kovaa vauhtia, ruokamäärät ei edelleenkään päätä huimaa ja poika on liikkeessä hyvin pitkälti koko hereilläoloaikansa. Otettiin neuvolassa kerralla kaikki kolme rokotetta, koska loppuvuodelle on kuitenkin edessä vielä influenssarokotus ja punkkirokotesarjan aloittaminen. Jooan mormor ja pappa ostivat kesämökkitontin Virosta, ja meidän on tarkoitus lähteä ensi kesänä mukaan auttamaan tontin raivaamisessa ja rakennusprojektin aloittamisessa. Toistaiseksi raivaamattomalla tontilla kuhisee punkkeja, joten punkkirokotesarja on edessä koko meidän perheellä. Tällä kertaa selvittiin rokotteista hyvin vähällä. Poika oli muutaman päivän vähän kiukkuinen ja selkeästi olo ei ollut aivan paras. Edes lämpöä ei kuitenkaan onneksi noussut. Heti rokotusten perään alkoi kuitenkin puhjeta poskihampaita, joten ei meidän päivät tai oikeastaan yöt turhan seesteisiä kuitenkaan ole. Onneksi ostin juuri uuden peitevoidepaletin.

Meidän yksivuotiaan lempipuuhaa on ehdottomasti lukeminen. Tämä on tietysti hyvin myönteinen asia, josta pyritään pitämään kiinni ja kannustamaan poikaa aina kirjojen pariin. Jooalla on ihan kirjailijanakin ansioitunut kirjakummi, jonka erityistehtävä on kannustaa poikaa lukemisen saloihin. Osaan jo ulkoa ties kuinka monta meidän kirjahyllyn lastenkirjoista. Ei ole ollut ihan kerta tai kaksikaan, kun ollaan luettu esimerkiksi Huhuu pöllö puhuu kahdeksan kertaa peräkkäin. Onneksi on VAU-kirjakerho ja kirjasto. 

No mitäpä mulle sitten kuuluu? Rehellisesti ottaen tänään päällimmäinen tunne on ollut aivan jäätävä väsymys. Yöt on tosiaan olleet taas hetken poikkeuksellisen rikkonaisia, minkä lisäksi Jooa syö edelleen vähintään kerran yössä ja siirtyy viimeistään kuudelta mun kainaloon siinä toivossa, että nukuttaisiin vielä hetki. Päivät kuluu ihan älytöntä vauhtia, vaikka välillä yksittäiset tunnit tuntuukin todella pitkiltä. Tekemisestä ei ole pulaa, kun kotona asuu yksivuotias. Syyskuu on ollut miehen opiskelujen osalta kiireistä, joten mun vastuulla on ollut koti ja lapsi. Vietetään kahdenkeskiset päivät mahdollisimman pitkälti Jooan ehdoilla ja pyrin olemaan oikeasti läsnä lapselleni hänen hereilläoloaikansa. Tietysti kodinhoitoa ja muita arkiaskareita on pakko hoitaa lapsenhoidon lomassa. Yritän löytää meidän kaikkiin päiviin jotakin sisältöä, kuten muskaria, värikylpyä, kaupassa käymistä ja Perheentalolla tai kirjastolla vierailua. Jooa siirtyi syntymäpäivänsä tienoilla yksiin päiväuniin, joiden aikana yritän levähtää itsekin. Kolmena iltana viikossa käyn myös ryhmäliikuntatunneilla huolehtimassa omasta jaksamisestani. Vyötärö kutistuu, mutta vaa'an lukema ei.

Mun omat opinnot on lähteneet käyntiin hyvin kevyesti. Yksi opintojakso on kohta taputeltu, toinen aloitettu ja ihan pian alkaa kolmas ja neljäskin. Kalenterin mukaan loppuvuoden lähestyessä on Henen vuoro koti-iseillä. Tämä ajatus tuntuu todella kaukaiselta, vähän absurdilta ja oikeastaan todella haikealta. Nautin suuresti kotiäitinä olemisesta, ja tuntuu todella haikealta astua hieman kauemmas tästä meidän omasta kuplasta. Toisaalta nautin myös opiskeluista, tavoitteiden saavuttamisesta ja ihan siitä, että saan tehdä asioita rauhassa, hah!

Tällä hetkellä odotan mun ja Jooan omaa lomaa. Me karataan loppukuusta pitkäksi viikonlopuksi Vantaalle viettämään aikaa sukulaisten kanssa ja juhlistamaan Halloweenia perinteisin menoin äitini luona. Odotan myös ensilunta ja joulua. En tiedä vaivaako mua ehkä pieni koti-ikävä, sillä joulukin tarkoittaa pitkää lomaa äidin nurkissa Vantaalla. Ennen ensilunta nautitaan kyllä mielellämme vielä muutama viikko tästä ihanasta väriloistosta.

Nämä kuvat otettiin eilen iltapäivälenkillä. Kello liikkui päiväunien jälkeen taas tavallista hitaammin, joten tein sen minkä olen todennut väsyneiden päivien pelastajaksi, ja suuntasin metsään koiran ja lapsen kanssa. Veera juoksi innoissaan frisbeen perässä ja Jooa maisteli lehtiä ja yritti saada napattua Veeralta frisbeen. Itse nappailin näitä kuvia. Mun haaveissa on ihanat syksyiset kuvat pojasta, ja muutaman sellaisen sainkin napattua. Harmi vaan, että näillä leveysasteilla ulos ei ole ollut ruskan aikaan mitään asiaa ilman ulkovaatetusta, joten kuvia ei paljoa stailata. Oli se vaan helppoa vuosi sitten, kun kannoin kasan vaahteranlehtiä sisälle vastasyntyneen valokuvien rekvisiitaksi.