Vihdoinkin mulla on ensimmäistä kertaa täällä meidän uudessa kodissa aikaa istua alas ja keskittyä blogiin. Viime viikot ollaan eletty aivan älytöntä kaaosta, joka on nyt toivottavasti vihdoin ohi. Ensin pakattiin muuttolaatikoita Joensuussa, hankkiuduttiin eroon huonekaluista ja tehtiin samalla parhaamme, jotta taaperon arki pysyisi mahdollisimman normaalina. Vantaalle ajettiin heinäkuun viimeisellä viikolla, jolloin saatiin myös uuden kodin avaimet. Aloitettiin remontti, Hene lähti Joensuuhun hakemaan muuttokuormaa ja mä jäin taaperon ja apukäsien kanssa laittamaan asuntoa kuntoon. Tässä kohtaa kaikki rutiinit ja koko pakka muutenkin hajosi käsiin. Remontti saatiin loppuun vasta muuttopäivän jälkeisenä päivänä. Kun melkein kaikki muuttolaatikot oli saatu purettua, sairastui Jooa vatsatautiin keskellä yötä. Pojan parannuttua oli tietenkin meidän vanhempien vuoro sairastua. Luojan kiitos täällä Vantaalla meillä on apukäsiä, ja meidän päivät pelastikin mummi, joka vei Jooaa leikkipuistoon, huolehti ruokailuista ja kävi meille kaupassa.
Oman mausteensa tähän soppaan on tuonut taaperon uhma, joka saa lisää vauhtia rutiinien puuttumisesta ja muuton aiheuttamasta stressistä. Rehellinen ollakseni en ole itsekään jaksanut olla se paras mahdollinen äiti, vaan olen korottanut ääntä ja sanonut vähemmän nätisti aivan liian monta kertaa viime päivinä. Se ei tietenkään auta tilanteita ollenkaan, vaan ainoastaan harmittaa meitä molempia.
Jooa on oppinut tässä kaiken kaaoksen keskellä kiipeämään rattaisiin ja syöttötuoliin. Lisäksi hän heittää aivan kaiken: lautasen, lelut, koiran lelut, puhelimet.. Ja sitten on se ihan perus uhmakäyttäytyminen. Esimerkiksi eilen hän kävi keskelle pihatietä istumaan ja kirkumaan, kun oltiin matkalla pihan leikkipaikalle. En ollut pyytänyt, ehdottanut tai edes kehottanut tekemään mitään, mutta hän ei silti halunnut. Ihanana puolena myös puhe on kehittynyt huimasti. Pojan höpöttelyt ovat koko ajan selkeämpiä, hän muistaa tapahtumia ja kertoo niitä ja on selkeästi itsekin onnessaan taidostaan. Jooan serkkutyttö opetti lorun Jopsu poksu porkkana, jota taapero toistelee edelleen monta kertaa päivässä. Samalla tavalla on kerrattu tärkeitä tapahtumia, kuten mandariinin tippumista, sitä kun pappa haki pizzaa ja autoilla leikkimistä mummin kanssa. Sanavarastoon ovat vihdoin tulleet myös joo ja ei, mitkä helpottavat kommunikointia merkittävästi.
Muuton ja sairastelun myötä sekä tietysti ihan mahdollisuudesta johtuen Jooa on viettänyt viime viikkoina enemmän aikaa ilman vanhempia kuin koskaan aiemmin. Ja aina on mennyt hyvin! Jooa on ollut lähinnä leikkipuistoissa, kävelyillä ja kaupassa mummin, mormorin tai kummiensa kanssa.
Ollaan me vähän ehditty oikeasti nauttiakin täällä asumisesta. Ennen sairastelua käytiin useampaan otteeseen Jooan isovanhempien kanssa uimarannalla. Ihan uskomatonta, että voidaan sopia treffit jonnekin ja tavata alle puolessa tunnissa! Asutaan kehäradan varrella, mistä innostuneina tehtiin yksi aamupäivä extempore visiitti Linnanmäelle. Kirjastokäynnin yhteydessä bongasin ilmoituksen lähikuntosalin ilmaisista sunnuntaijumpista, jollaista ehdinkin jo käydä kokeilemassa. Näiden lisäksi oon onnessani niin lähiostarin palveluista kuin mahdollisuudesta tehdä ruokaostokset vaikka missä ihanissa ruokakaupoissa.
Tänään katson meidän uuden arjen alkaneen virallisesti. Hene on jo toista päivää töissä. Keitin aamulla pitkästä aikaa puuroa, mistä taapero ilahtui niin kovin, että kiljaisi jee ja söi reippaasti lautasensa tyhjäksi. Aamupäivä vietettiin kävelymatkan päässä sijaitsevassa ihanassa asukaspuistossa, jossa olen itsekin lapsuudessani leikkinyt. Myöhemmin Henen tultua töistä aion kävellä läheiseen kirjastoon ja perehtyä pitkästä aikaa omiin opintoihini. Gradu ahdistaa, mutta ei se välttelemällä edisty. Onneksi sitä ennen voin vielä hetkeksi syventyä opintoihin, jotka oli tarkoitus hoitaa tässä kesällä. Onneksi on vielä hetki kesää jäljellä. Nyt aion nauttia vielä 45 minuuttia päiväunien tuomasta rauhasta ja Netflixistä. Ihana arki.
