Tänään ajattelin pitkästä aikaa kirjoitella ihan vaan mitä meille näinä syksyisinä päivinä kuuluu. Kesä on todellakin täällä susirajalla taputeltu ja vaatekaapit päivitetty jälleen paksummilla vaatteilla. Ensimmäistä kertaa ollaan jännittävien välikausivaatetuskysymysten äärellä, ja etenkin toimivia hanskoja ollaan etsitty kovasti. Näissä kuvissa pojan käsiä lämmittävät Kappahlalin tumput, jotka on hinta-laatu-suhteeltaan oikein erinomaiset, mutta saumat päästää kyllä vähän kosteutta läpi. Vielä siis etsitään sitä täydellistä paria.
Jooa tosiaan täytti viime kuussa vuoden, mitä juhlittiin kahdessa osassa. Ennakkosynttäreistä kirjoittelinkin jo täällä, ja varsinaisista synttärijuhlista kirjoitan vielä oman postauksensa. Veera on jälleen meidän ainoa nelijalkainen, sillä pieni poika on nyt todellakin saanut jalat alleen. Hän on uudesta taidostaan äärimmäisen ylpeä erityisesti silloin, kun saa itse kävellä lenkeillä ja kauppareissuilla. Luonnollisesti tämä taito pitää myös äidin hyvin kiireisenä, ja onpa tyyppi yrittänyt jousta karkuunkin jo muutamaan otteeseen!
Yksivuotisneuvolassa paljastui mun yllätykseksi kasvuspurtti. Odotin, että pojan paino olisi saattanut todella notkahtaakin, sillä vauvan pyöreys on kadonnut kovaa vauhtia, ruokamäärät ei edelleenkään päätä huimaa ja poika on liikkeessä hyvin pitkälti koko hereilläoloaikansa. Otettiin neuvolassa kerralla kaikki kolme rokotetta, koska loppuvuodelle on kuitenkin edessä vielä influenssarokotus ja punkkirokotesarjan aloittaminen. Jooan mormor ja pappa ostivat kesämökkitontin Virosta, ja meidän on tarkoitus lähteä ensi kesänä mukaan auttamaan tontin raivaamisessa ja rakennusprojektin aloittamisessa. Toistaiseksi raivaamattomalla tontilla kuhisee punkkeja, joten punkkirokotesarja on edessä koko meidän perheellä. Tällä kertaa selvittiin rokotteista hyvin vähällä. Poika oli muutaman päivän vähän kiukkuinen ja selkeästi olo ei ollut aivan paras. Edes lämpöä ei kuitenkaan onneksi noussut. Heti rokotusten perään alkoi kuitenkin puhjeta poskihampaita, joten ei meidän päivät tai oikeastaan yöt turhan seesteisiä kuitenkaan ole. Onneksi ostin juuri uuden peitevoidepaletin.
Meidän yksivuotiaan lempipuuhaa on ehdottomasti lukeminen. Tämä on tietysti hyvin myönteinen asia, josta pyritään pitämään kiinni ja kannustamaan poikaa aina kirjojen pariin. Jooalla on ihan kirjailijanakin ansioitunut kirjakummi, jonka erityistehtävä on kannustaa poikaa lukemisen saloihin. Osaan jo ulkoa ties kuinka monta meidän kirjahyllyn lastenkirjoista. Ei ole ollut ihan kerta tai kaksikaan, kun ollaan luettu esimerkiksi Huhuu pöllö puhuu kahdeksan kertaa peräkkäin. Onneksi on VAU-kirjakerho ja kirjasto.
No mitäpä mulle sitten kuuluu? Rehellisesti ottaen tänään päällimmäinen tunne on ollut aivan jäätävä väsymys. Yöt on tosiaan olleet taas hetken poikkeuksellisen rikkonaisia, minkä lisäksi Jooa syö edelleen vähintään kerran yössä ja siirtyy viimeistään kuudelta mun kainaloon siinä toivossa, että nukuttaisiin vielä hetki. Päivät kuluu ihan älytöntä vauhtia, vaikka välillä yksittäiset tunnit tuntuukin todella pitkiltä. Tekemisestä ei ole pulaa, kun kotona asuu yksivuotias. Syyskuu on ollut miehen opiskelujen osalta kiireistä, joten mun vastuulla on ollut koti ja lapsi. Vietetään kahdenkeskiset päivät mahdollisimman pitkälti Jooan ehdoilla ja pyrin olemaan oikeasti läsnä lapselleni hänen hereilläoloaikansa. Tietysti kodinhoitoa ja muita arkiaskareita on pakko hoitaa lapsenhoidon lomassa. Yritän löytää meidän kaikkiin päiviin jotakin sisältöä, kuten muskaria, värikylpyä, kaupassa käymistä ja Perheentalolla tai kirjastolla vierailua. Jooa siirtyi syntymäpäivänsä tienoilla yksiin päiväuniin, joiden aikana yritän levähtää itsekin. Kolmena iltana viikossa käyn myös ryhmäliikuntatunneilla huolehtimassa omasta jaksamisestani. Vyötärö kutistuu, mutta vaa'an lukema ei.
Mun omat opinnot on lähteneet käyntiin hyvin kevyesti. Yksi opintojakso on kohta taputeltu, toinen aloitettu ja ihan pian alkaa kolmas ja neljäskin. Kalenterin mukaan loppuvuoden lähestyessä on Henen vuoro koti-iseillä. Tämä ajatus tuntuu todella kaukaiselta, vähän absurdilta ja oikeastaan todella haikealta. Nautin suuresti kotiäitinä olemisesta, ja tuntuu todella haikealta astua hieman kauemmas tästä meidän omasta kuplasta. Toisaalta nautin myös opiskeluista, tavoitteiden saavuttamisesta ja ihan siitä, että saan tehdä asioita rauhassa, hah!
Nämä kuvat otettiin eilen iltapäivälenkillä. Kello liikkui päiväunien jälkeen taas tavallista hitaammin, joten tein sen minkä olen todennut väsyneiden päivien pelastajaksi, ja suuntasin metsään koiran ja lapsen kanssa. Veera juoksi innoissaan frisbeen perässä ja Jooa maisteli lehtiä ja yritti saada napattua Veeralta frisbeen. Itse nappailin näitä kuvia. Mun haaveissa on ihanat syksyiset kuvat pojasta, ja muutaman sellaisen sainkin napattua. Harmi vaan, että näillä leveysasteilla ulos ei ole ollut ruskan aikaan mitään asiaa ilman ulkovaatetusta, joten kuvia ei paljoa stailata. Oli se vaan helppoa vuosi sitten, kun kannoin kasan vaahteranlehtiä sisälle vastasyntyneen valokuvien rekvisiitaksi.
