KESKOSLASTENPÄIVÄ

Tänään (EDIT. Siis toissapäivänä 17.11., hieman vaan kesti saada tämä postaus valmiiksi..) vietetään kansainvälistä keskoslasten päivää. Pitkin päivää olen miettinyt kirjoittaisinko tästä vai en, koska mun on hankala hahmottaa itseäni keskoslapsen äidiksi. Sellainen kuitenkin olen, ja koska päivän tarkoituksena on lisätä tietoisuutta keskosuudesta koen, että meidän tarina sopii päivään juuri mainiosti.

Keskoseksi määritellään lapset, jotka syntyvät ennen 37. raskausviikkoa tai painavat syntyessään alle 2 500 grammaa. Jooa syntyi raskausviikolla 36+3 eli hyvin lähellä täysiaikaisuutta, mutta keskosena kuitenkin. Jooan ennen aikaisuus oli ja ei ollut meille yllätys. Ensimmäiset kipeät supistukset ilmaantuivat jo ennen 20 raskausviikon täyttymistä. Ensimmäiset kipeät ja säännölliset supistukset pelästyttivät raskausviikolla 27+1. Onneksemme lepo auttoi estämään supistuksia hyvin, ja sen turvin päästiinkin näin hyville viikoille. Koko raskausajan jouduin kuitenkin elämään aivan erityisessä pelossa sen suhteen, miten pitkälle päästään. 

Oltiin todella onnekkaita myös siinä, että Jooa ei tarvinnut vaativaa hoitoa, vaan sain pitää hänet vierihoidossa koko sairaala-ajan. Stressaavaa ajasta tosin teki se, että niitä hoitorajoja kolkuteltiin jatkuvasti. Heti synnyttyään Jooa oli joutua lastenosastolle. Häntä virvoiteltiin useampi minuutti, ja juuri kun jo ennakkoon hälyytelty lastenlääkäri saatiin uudelleen puhelimen päähän kuultiin odotettu ensiparkaisu. Synnytys oli pitkä ja meille molemmille todella raskas, mutta pisimpiä olivat ne minuutit pojan syntymän jälkeen, kun salin täytti hiljaisuus. 

Pienten syntymäviikkojen vuoksi Jooasta otettiin ensimmäiset kaksi vuorokautta ympäri vuorokauden verikokeita, joilla seurattiin sokeriarvoja ja bilirubiiniarvoja. Alhaisten sokereiden vuoksi Jooa sai nämä kaksi ensimmäistä vuorokautta lisämaitona luovutettua äidinmaitoa ruiskusta. Olen todella kiitollinen kaikille maidonluovuttajille, joiden joukkoon saan toivottavasti jonain päivänä liittyä. Kiitollinen olen myös meidän hoitajille, erityisesti sille yhdelle, jonka ansiosta saatiin kuin saatiinkin purettua lisämaidot ja siirryttyä täysimetykseen kahden vuorokauden iässä. Hän näki vaivaa auttaakseen mua lypsämään omaa maitoa, jota myös annettiin lisämaitona pojalle. 

Bilirubiiniarvot kolkuttelivat hoitorajoja myös pitkään, mutta valohoitoa ei ihme ja kumma tarvittu lopulta ollenkaan. Hoitoraja ylittyi lopulta vain yhtenä päivänä, jolloin laskennallisesti myös raskausviikko vaihtui ja sen myötä arvojakin voitiin verrata suurempaan lukuun. Jooalla oli keskoisuuden lisäksi korkeampi riski kellastua siksi, että hänen isänsä on vastasyntyneenä joutunut valohoitoon ja koska mun veriryhmä on negatiivinen ja pojan positiivinen, mikä myös lisää keltaisuusriskiä.  Keskosuudesta johtuen jouduimme ensimmäiset viikot elämään tarkkaan kellon mukaan, sillä poikaa piti syöttää kolmen tunnin välein ympäri vuorokauden. Etenkin lisämaitojen aikana tämä tuntui todella rankalta, ja imetyksen sujuminen stressasi ajoittain kovin näistä aikatauluista ja lisämaitovaatimuksista johtuen. 

Kotiin pääsimme nipin napin neljäntenä päivänä synnytyksestä. Mulla oli kova tarve jo päästä kotiin laittamaan kaikki kesken jäänyt valmiiksi vauvaa varten. Lisäksi mun äiti puolisoineen oli vielä viimeistä aamupäivää Joensuussa, ja pääsivät näin auttamaan meitä kotiutumisessa. Meidän kotiutumisen ehtoina oli, että kaikki veriarvot ovat hyvät, paino on lähtenyt nousuun ja lapsenpihka vaihtunut maitokakkaan. Vaaka näytti huimaa viiden gramman painonnousua, mutta koska nousu se oli sekin päästi hoitaja meidät hieman pitkin hampain kotiin. Sairaalassa ravasimme kuitenkin vielä seuraavaan viikkoon asti päivittäin viikonloppua lukuunottamatta. Nämä kontrollikäynnit ja etenkin niiden tulosten odottaminen tekivät ensimmäisistä viikoista piinaavia. Toisaalta ne toivat turvaa, koska oltiin koko ajan hyvin tarkasti perillä vauvan voinnista. Onneksemme kotiutuminen sujui hyvin ja vauvan paino lähti suorastaan räjähdysmäiseen nousuun.

Jooasta keskosuuden huomasi ensimmäisinä kuukausina. Erityisesti ensimmäisen kuukauden hän vain nukkui ja söi, ja avasi silmänsä vain noin viideksi minuutiksi vuorokaudessa. En edes ajatellut tästä mitään ihmeempää ennen kuin odotusryhmäläisteni vauvat alkoivat syntyä täysiaikaisina, ja muut äidit kertoivat kuinka vauvat jo sairaalassa ihmettelevät ympäristöään. Meillä oli silloin jo kuukauden iän saavuttanut pieni kirppu, joka vain varovaisesti kurkisteli meitä myöhään iltaisin ennen yöunille käymistä. Tahmean alun jälkeen meidän pieni kirppunen on kasvanut ja kehittynyt aivan normaalin vauvan tapaan. Keskoisuus nousee kuitenkin ajoittain terveydenhuollon ammattilaisten kanssa yhä esiin. Viimeksi siitä on etsitty syytä meidän inhottavalle flunssakierteelle, joka saattaa lääkärin mukaan johtua siitä, että keskosilla vastustuskyky on heikompi.


Nämä postauksen kuvat ovat sairaala-ajalta ja viimeinen joltain kontrollikäynneistä. Jalassa on lämpöhaude, jonka tehtävä on helpottaa verikokeen ottamista. Vaikea uskoa, että reilu vuosi sitten meidän pieni kirppunen hukkui 50 senttisiin vaatteisiin.