KESKOSLASTENPÄIVÄ

Tänään (EDIT. Siis toissapäivänä 17.11., hieman vaan kesti saada tämä postaus valmiiksi..) vietetään kansainvälistä keskoslasten päivää. Pitkin päivää olen miettinyt kirjoittaisinko tästä vai en, koska mun on hankala hahmottaa itseäni keskoslapsen äidiksi. Sellainen kuitenkin olen, ja koska päivän tarkoituksena on lisätä tietoisuutta keskosuudesta koen, että meidän tarina sopii päivään juuri mainiosti.

Keskoseksi määritellään lapset, jotka syntyvät ennen 37. raskausviikkoa tai painavat syntyessään alle 2 500 grammaa. Jooa syntyi raskausviikolla 36+3 eli hyvin lähellä täysiaikaisuutta, mutta keskosena kuitenkin. Jooan ennen aikaisuus oli ja ei ollut meille yllätys. Ensimmäiset kipeät supistukset ilmaantuivat jo ennen 20 raskausviikon täyttymistä. Ensimmäiset kipeät ja säännölliset supistukset pelästyttivät raskausviikolla 27+1. Onneksemme lepo auttoi estämään supistuksia hyvin, ja sen turvin päästiinkin näin hyville viikoille. Koko raskausajan jouduin kuitenkin elämään aivan erityisessä pelossa sen suhteen, miten pitkälle päästään. 

Oltiin todella onnekkaita myös siinä, että Jooa ei tarvinnut vaativaa hoitoa, vaan sain pitää hänet vierihoidossa koko sairaala-ajan. Stressaavaa ajasta tosin teki se, että niitä hoitorajoja kolkuteltiin jatkuvasti. Heti synnyttyään Jooa oli joutua lastenosastolle. Häntä virvoiteltiin useampi minuutti, ja juuri kun jo ennakkoon hälyytelty lastenlääkäri saatiin uudelleen puhelimen päähän kuultiin odotettu ensiparkaisu. Synnytys oli pitkä ja meille molemmille todella raskas, mutta pisimpiä olivat ne minuutit pojan syntymän jälkeen, kun salin täytti hiljaisuus. 

Pienten syntymäviikkojen vuoksi Jooasta otettiin ensimmäiset kaksi vuorokautta ympäri vuorokauden verikokeita, joilla seurattiin sokeriarvoja ja bilirubiiniarvoja. Alhaisten sokereiden vuoksi Jooa sai nämä kaksi ensimmäistä vuorokautta lisämaitona luovutettua äidinmaitoa ruiskusta. Olen todella kiitollinen kaikille maidonluovuttajille, joiden joukkoon saan toivottavasti jonain päivänä liittyä. Kiitollinen olen myös meidän hoitajille, erityisesti sille yhdelle, jonka ansiosta saatiin kuin saatiinkin purettua lisämaidot ja siirryttyä täysimetykseen kahden vuorokauden iässä. Hän näki vaivaa auttaakseen mua lypsämään omaa maitoa, jota myös annettiin lisämaitona pojalle. 

Bilirubiiniarvot kolkuttelivat hoitorajoja myös pitkään, mutta valohoitoa ei ihme ja kumma tarvittu lopulta ollenkaan. Hoitoraja ylittyi lopulta vain yhtenä päivänä, jolloin laskennallisesti myös raskausviikko vaihtui ja sen myötä arvojakin voitiin verrata suurempaan lukuun. Jooalla oli keskoisuuden lisäksi korkeampi riski kellastua siksi, että hänen isänsä on vastasyntyneenä joutunut valohoitoon ja koska mun veriryhmä on negatiivinen ja pojan positiivinen, mikä myös lisää keltaisuusriskiä.  Keskosuudesta johtuen jouduimme ensimmäiset viikot elämään tarkkaan kellon mukaan, sillä poikaa piti syöttää kolmen tunnin välein ympäri vuorokauden. Etenkin lisämaitojen aikana tämä tuntui todella rankalta, ja imetyksen sujuminen stressasi ajoittain kovin näistä aikatauluista ja lisämaitovaatimuksista johtuen. 

Kotiin pääsimme nipin napin neljäntenä päivänä synnytyksestä. Mulla oli kova tarve jo päästä kotiin laittamaan kaikki kesken jäänyt valmiiksi vauvaa varten. Lisäksi mun äiti puolisoineen oli vielä viimeistä aamupäivää Joensuussa, ja pääsivät näin auttamaan meitä kotiutumisessa. Meidän kotiutumisen ehtoina oli, että kaikki veriarvot ovat hyvät, paino on lähtenyt nousuun ja lapsenpihka vaihtunut maitokakkaan. Vaaka näytti huimaa viiden gramman painonnousua, mutta koska nousu se oli sekin päästi hoitaja meidät hieman pitkin hampain kotiin. Sairaalassa ravasimme kuitenkin vielä seuraavaan viikkoon asti päivittäin viikonloppua lukuunottamatta. Nämä kontrollikäynnit ja etenkin niiden tulosten odottaminen tekivät ensimmäisistä viikoista piinaavia. Toisaalta ne toivat turvaa, koska oltiin koko ajan hyvin tarkasti perillä vauvan voinnista. Onneksemme kotiutuminen sujui hyvin ja vauvan paino lähti suorastaan räjähdysmäiseen nousuun.

Jooasta keskosuuden huomasi ensimmäisinä kuukausina. Erityisesti ensimmäisen kuukauden hän vain nukkui ja söi, ja avasi silmänsä vain noin viideksi minuutiksi vuorokaudessa. En edes ajatellut tästä mitään ihmeempää ennen kuin odotusryhmäläisteni vauvat alkoivat syntyä täysiaikaisina, ja muut äidit kertoivat kuinka vauvat jo sairaalassa ihmettelevät ympäristöään. Meillä oli silloin jo kuukauden iän saavuttanut pieni kirppu, joka vain varovaisesti kurkisteli meitä myöhään iltaisin ennen yöunille käymistä. Tahmean alun jälkeen meidän pieni kirppunen on kasvanut ja kehittynyt aivan normaalin vauvan tapaan. Keskoisuus nousee kuitenkin ajoittain terveydenhuollon ammattilaisten kanssa yhä esiin. Viimeksi siitä on etsitty syytä meidän inhottavalle flunssakierteelle, joka saattaa lääkärin mukaan johtua siitä, että keskosilla vastustuskyky on heikompi.


Nämä postauksen kuvat ovat sairaala-ajalta ja viimeinen joltain kontrollikäynneistä. Jalassa on lämpöhaude, jonka tehtävä on helpottaa verikokeen ottamista. Vaikea uskoa, että reilu vuosi sitten meidän pieni kirppunen hukkui 50 senttisiin vaatteisiin. 

ESIKOISEN SYNNYTYSKERTOMUS (2/2)

Lauantai 17.09.2016 rv 36+3

En saa unta. Supistukset voimistuvat, mutta niiden lisäksi tunnen todella voimakasta ja kerrassaan ikävän tuntuista kipua, joka ei mielestäni aiheudu yksin supistuksista, vaikka paheneekin niiden aikana. Valvon yön yksin, kivuissa ja kauhuissani, ainoana seurana tosi nihkeä kätilö. Yritän hakea helpotusta kaikesta liikkumisesta, roikkumisesta, nojailusta ja muusta, mutta mikään ei auta. Alkaa oksettaakin. Kätilön mukaan en saisi olla niin kivuissani (!), koska synnytys on vasta aivan alussa eikä etene mitenkään vauhdikkaasti.

Yhdeltä yöllä alkaa mennä lapsivettä loristen. Tästä alkavat myös säännölliset supistukset. Synnytyksen lasketaan nyt alkaneen.

Yön aikana olen muutamia kertoja käyrillä ja seurataan kohdunsuun tilannetta. Mitään ei tunnu tapahtuvan kivuista huolimatta. Aamuyöstä voin huonosti ja odotan vain kellon kulkevan, että saan miehen tuekseni sairaalaan. Kävelen ympyrää isossa tarkkailuhuoneessa aina supistusten aikaan. Välissä yritän levätä sängyllä tai katselen ikkunasta sairaalan ulko-ovilla käyvää liikennettä.

Aamulla välttelen kätilöä esittämällä nukkuvaa, kunnes huomaan vuoron vaihtuneen. Uusi kätilö on onneksi aivan ihana ja sopivan lempeä. Jossain kohtaa lääkäri käy kierroksella. Kohdunsuu on 2 cm auki.

Kello 9.38 Toivotan äidille ja miehelleen hyvää hääpäivää. Samalla toivotaan, että jatkossa meillä on tuplaskumppapäivä, sillä me siirrytään synnytyssalin puolelle.

10.38 Ollaan synnytyssalissa odottelemassa ja kaikki ok

Oksitosiini tippuu, saan myös nesteitä ja luultavasti vielä antibioottia tipan kautta.

Ryhmässä ihmetellään, saako salissa käyttää kännykkää. Henen siskon mies toivoo kuvaa tulevasta isästä testaamassa iloakaasua. Käy ilmi, että hän on itse testannut tätä luvatta.

12.21 Supistuksia alle viiden minuutin välein. Käytän kivunlievittämiseen TENS-laitetta ja lämpötyynyä. Supistukset tuntuvat lähinnä alavatsalla, ja pienellä vaatimisella TENS suostutaan asentamaan vatsan ja lantion alueelle, kun se ilmeisesti tavallisesti laitetaan selän puolelle. TENS auttaa ihan super hyvin. Alkuun vähän säästelen sitä, kunnes ymmärrän, miten pitkälle siinä riittää asteikkoa.

13.49 Lisätään oksitosiiniannosta.

13.51 edelleen 2 cm auki eli sama kuin aamulla. Mua kannustetaan liikkumaan ja kovasti niin haluaisinkin tehdä. Liikkuessa tai ylipäätään muualla kuin vaakatasossa ollessa kipu vain on aivan sietämätöntä. Ihmettelen tätä ja olen hieman pettynyt tilanteeseen. Olin suunnitellut olevani aktiivinen synnyttäjä ja sietäväni supistukset juuri liikkuen, roikkuen jne., mutta jokin ottaa nyt pahasti vastaan.

14.17 Oon miehen mukaan vähän vaikeena. TENS auttaa edelleen samoin kuin lämpöpussi. Kivusta jotain kertoo se, että olen lämpöpussilla huomaamatta polttanut ihoani.

Supistukset voimistuvat ja samalla niiden välinen tauko kutistuu olemattomaksi. Alan olla todella kipeä ja omissa maailmoissani. Keskustellaan kivunlievityksestä ja toivon epiduraalia, kunhan avautumista on tapahtunut riittävästi. Alan voida huonosti ja epätoivoisena kokeilen jopa ilokaasua. Kaasu auttaa lähinnä tekemään jotain, kun kipu on kovimmillaan. Pää menee sekaisin ja kuvittelen jonkun vaihtaneen radiokanavaa. Vauvan syke ja radio sekoittuvat TENSin kanssa yhdeksi diskopopiksi.

Päivän aikana vauvan syke laskee ajoittain huolestuttavasti, mutta korjaantuu aina. Välissä korjailen asentoa, korjaillaan anturia ja ilokaasun korkkaamisen jälkeen pääsen hengittämään saman maskin kautta myös 100 % happea.

16.44 on just laitettu epiduraali ja olo alkaa helpottaa. Epiduraalin laittaminen onkin oma tarinansa. Kätilöt auttavat mut valmiiksi kyljelleni oikeaan asentoon ennen anestesialääkärin saapumista. Kammoan neuloja, ja välttelen epiduraalipiikin näkemistä niin, että en kertaakaan vahingossakaan vilkaisekaan koko anestesialääkärin suuntaan. Miestä tämä harmittaa jälkikäteen, sillä kyseessä oli kuulemma melko karskin näköinen mies. Ennen pistosta joudun selittämään selässä olevia teipin jälkiä, jotka ovat peräisin pippurilaastarista. En kivuilta ja ilokaasulta tahdo saada selkeää puhetta muodostettua, mutta mies onneksi tulkkaa. Epiduraalin laittaminen sujuu kokonaisuutena tosi nopeasti ja täysin kivuttomasti.

16.46 Kohdunsuu on 5-6 cm auki

17.23 olen itse tarttunut puhelimeen ja viestittänyt ensi sijassa kälylle epiduraalieuforiaa. Auki 7 cm.

18.28 mummi tilailee jo lentolippuja

Pelataan erä Yatzia eikä mies anna mun voittaa, vaikka kaveritkin whatsappissa käskevät tehdä niin. Katsotaan myös jakso Frendejä tabletilta ja syön ensimmäistä kertaa päivän aikana. Tuntuu uskomattomalta voida yks kaks niin normaalisti.

19.47 edelleen 8 cm ja nostetaan oksitosiinia, koska jaksan niin hyvin kiitos epiduraalin.

20.12 kätilö veikkaa vauvan syntyvän illan tai viimeistään yön aikana.

Käly veikkaa vauvan pitävän meitä jännityksessä syntymäpäivän suhteen ja syntyvän 23.52

Mies veikkaa 22.22

Anopin mies veikkaa 3.16 ja anoppi itse 1.20

Itse veikkaan optimistina, että vauva syntyy ennen klo 22

Kälyn mies veikkaa 23.23

20.34 Whatsappissa keskustelu käy Tom Cruisessa ja istukan syömisessä

21.17 Salissa rauhallista, odotellaan etenemistä

21.39 Mies laittaa ryhmälle viestin: Nyt alkaa tapahtua

Olen vihdoin täysin auki ja saan alkaa ponnistella aluksi ihan omaan tahtiin tunnustellen. Kätilöt toteavat aika nopeasti, että paikat näyttävät niin joustamattomilta, että joudutaan luultavasti tekemään episiotomia. Mietin hiljaa mielessäni, että minähän ponnistan tämän vauvan valittamatta ilman apuja. Näin ei kuitenkaan tapahdu, sillä vauvan sydänäänet alkavat laskea ja herää huoli vauvan voinnista. Muistaakseni vauva ultrataan myös tässä kohtaa.

Pian sali onkin täynnä henkilökuntaa. Kätilön ja opiskelijan avuksi saapuu ainakin kaksi kätilöä ja lääkäri. Joudun laittamaan jalat sängyn päädyn telineisiin ja lääkäri selittää tilannetta. Vauva on ahdingossa ja ilmeisesti hänellä on napanuora kaulan ympärillä eikä tarjontakaan ole oikea. Lääkäri tulee episiotomian lisäksi avustamaan syntymää imukupin avulla. Tilanne on hyvin pitkälti sellainen, millaista alun perin pelkäsinkin. Kauhistuttaa, mutta teen kaikkeni pysyäkseni rauhallisena. Kaiken huipuksi supistukset meinaavat lopahtaa. Lääkäri toteaa tyynesti, että kohtu on todella väsynyt. En jälkikäteen osaa sanoa, supistiko enää juurikaan, mutta synnytys etenee omien tuntemuksieni mukaan. Ponnistan ja lääkäri leikkaa episiotomian sopivaksi katsomallaan hetkellä. Lääkärin avustaessa imukupilla syntyy pää. Mun käsketään olla ponnistamatta, mikä tuntuu aivan mahdottomalta, kun vauvan vartalo olisi ihan just tuloillaan. Vauvalla on napanuora kahdesti kaulan ympärillä ja se löysätään ennen kuin saan ponnistaa uudelleen.

Vauva syntyy 22.53 ja salin täyttää hiljaisuus. Kuluu minuutti, ehkä toinenkin. Pidätän hengitystäni ja mietin vain, kysynkö miksi vauva ei itke vai miksi vauvaa ei jo viedä virvoiteltavaksi, niin kuin meitä on synnytyksen aikana varoitettu tapahtuvan. Mies on aivan myyty, mutta mä olen ainoastaan kauhuissani. Toisesta salista kuuluu huutoa. Vihdoin meidän vauva alkaa itkeä - juuri kun hänet oltaisiin viety lastenlääkärin luokse. Kätilöt onnittelevat pojasta. Kaksi kätilöistä rientää toisen synnyttäjän avuksi. Saan vauvan syliin, enkä uskalla liikahtaa senttiäkään.

Istukka syntyy vaivattomasti, mutta edessä on vielä tikkaaminen. Se sattuu aivan sairaasti, vaikka puudutusta lisätään monta kertaa. Kätilö tarjoaa uudelleen ilokaasua, mutta en halua luopua vauvasta. Tunnin tikkaamisen jälkeen on vihdoin valmista. Ennen poistumistaan lääkäri on vielä kerrannut, mitä synnytyksen kulussa tapahtui ja todennut vähän turhan suoraan, että liika tiukkuus ei sitten jatkossa enää ole ongelma.

Saan vauvan rinnalle noin tunti syntymän jälkeen, ja pieni alkaa imeä hienosti. Sukulaiset kyselevät jo mittoja, mutta vauva aterioi rauhassa tunnin verran. Myös me saadaan ihana yöllinen aamiaiskattaus. Oma vointi on aikamoinen, mutta ruoka maistuu ihan hyvin. Meinaan kysyä kätilöltä, onko hän varmasti tosissaan ehdottaessaan, että mä menen suihkuun nyt sillä välin, kun vauva mitataan. Ajattelen kuitenkin tilanteen olevan ihan normaali. Olisi kuitenkin pitänyt luottaa omaan oloon, koska pyörryn kylpyhuoneeseen ennen suihkuun pääsemistä. Pääsen siis takaisin sänkyyn makoilemaan ja seuraamaan vauvan mittaamista. Joskus kolmelta aamuyöstä mut ja vauva siirretään sängyllä synnyttäneiden osastolle ja mies ohjataan kotiin nukkumaan.

Olo on edelleen aivan epätodellinen. Tuntuu uskomattomalta, että pieni vauva kainalossani on oikeasti mun, ja kaikki luottavat mun kykyyn hoitaa häntä. Siitä huolimatta, että olen juuri läpikäynyt hyvin rankan vuorokauden, menettänyt tajuni enkä saa toistaiseksi nousta sängystä ilman hoitajaa. Kaiken kruunaa osaston hoitaja, joka ihanasti esittelee itsensä ja alkaa käydä läpi kaikkia rutiinikysymyksiä liittyen muun muassa mun ruokavalioon ja imetystavoitteisiin. Saan myös ohjeistuksen kirjata ylös kaikki syötöt, mutta en todellakaan kykene sisäistämään sitä. Haluan vain levätä ja ihmetellä vauvaa rauhassa.

Synnytys numeroina:

Kesto 22h 5 min

1.     Vaihe 21 h 15 min

2.     Vaihe 41 min

3.     Vaihe 9 min

Aika lapsiveden menosta syntymään 61 h 56 min

Vauvan mitat:

Paino: 3055 g

Pituus: 48,5 cm

Päänympärys: 34,7 cm

Apgar: 9/9/9/9 (piste lähti sinisistä varpaista)

Poika syntyi avosuisessa tarjonnassa ja syntymää vauhditettiin imukupilla uhkaavan hapenpuutteen vuoksi.

ESIKOISEN SYNNYTYSKERTOMUS (1/2)

Perjantai 16.9.2016 rv 36+2

Nukun yöni vaihteeksi todella hyvin ja herään vasta seitsemältä kellon soidessa. Aamu kuluu ahkeroiden: laitan koneen pesemään astioita ja sen huristessa työstän opiskelutehtäviä sohvalla tyynykasan keskellä mahallani makoillen. Edelleen runsaana jatkuva valkovuodon määrä arveluttaa, erityisesti kun edessä on viikonloppu ja ajatuksena ajaa Joensuusta Kuopioon shoppailemaan. Päätän lopulta tehdä kotitekoisen lapsivesitestin, josta muistan joskus lukeneeni. Onneksi on Google.

Testi vie muutaman tunnin, joita päätän lähteä kuluttamaan metsälenkille koirien kanssa. Metsässä ihastelen aurinkoista ja lämmintä syysilmaa. Tuntuu aivan absurdilta ajatukselta, että meidän esikoinen syntyisi esimerkiksi tänään – ja muuttaisi meidän elämän lopullisesti. Ei musta tunnu mitenkään erikoiselta, eikä ilmakaan ole sillä tavalla syksyisen kirpeä, että syysvauvan sopisi syntyä.

Lenkiltä palattuani alkaa olla lounasaika. Viivyttelen hetken tuloksen tarkistamista ja syön jugurtin pahimpaan nälkään. Jännitys purkautuu ärsytyksenä. Olen ihan varma, että vauva ei todellakaan ole tulossa vielä aikoihin, ja ihan suotta innostutan itseäni. Tekisi mieli lähteä salille, mutta se ei ole missään tapauksessa nyt sopivaa. Joko lähden synnyttämään tai sitten on säästettävä energiaa huomista kaupoissa kiertelyä varten. Turhauttaa.

Lapsivesitestin tulos on aivan litimärkä, joten ei auta muu kuin soittaa neuvolaan. Yllätyksekseni puhelimeen vastaakin sijainen, mikä ei yhtään kohota mun mielialaa. Hämmentyneenä takellellen selitän hänelle tilanteen ja saan pyynnön tulla heti näytille. Kello on 12.45 ja ajattelen vain ehtiväni helposti takaisin ennen pesutupavuoron alkua.

Tässä kohtaa laitan ensimmäistä kertaa kemian laboratoriossa päiväänsä viettävälle miehelle viestin. Pienessä tärinässä ajan lyhyen matkan neuvolaan ja pysäköin auton pokkana henkilökunnan parkkiin, jossa on aina tilaa. Eihän tässä menisi kuin hetki, nyt ei kiinnosta etsiä parempaa paikkaa, kun ollaan ihan keskustassa. 

Neuvolassa otetaan ensin perusmittaukset, joista verenpaineen mittaus paljastaan jännityksen. Jutellaan siitä, miten nämä epäilykset osoittautuvat tyypillisesti aina vääriksi hälytyksiksi, mutta on silti hyvä tarkistaa. Kesken jutustelun hoitaja huomaa testiin kuitenkin piirtyvän myös toisen viivan. Se ei vahvistu kontrolliviivaa vastaavaksi, joten hän joutuu kääntymään kokeneemman kollegan puoleen. Käy ilmi, että ihan kuin raskaustesteissäkin, kaikki viivat lasketaan. Haaleakin tarkoittaa positiivista.

Seuraavaksi ollaan yhteydessä äitiyspoliin. Saan käskyn ajaa suoraan sinne. Oletus on, että ensin selvitetään ultralla mistä lapsivettä tulee, ja sitten tehdään jatkosuunnitelma. Nyt vähän jo kaduttaa se, että en ole pakannut minkäänlaista sairaalakassia. Yritän tuloksetta saada miestä kiinni viestein ja soittamalla. Tämä on oikeastaan omaa syytä. Olen viikkojen ajan valittanut hänelle, miten raivostuttavaa on, kun ihmiset pitävät puhelintaan äänettömällä niin, että se kuitenkin värisee. Se on todella raivostuttavaa kuunneltavaa hiljaisessa luku- tai luentosalissa. Mies tekee tätä kuitenkin itsekin, mistä olen syyllistänyt häntä kovasti. No, nyt hän on sitten laittanut puhelimensa täysin äänettömälle. Lopulta kokeilen soittaa yhdelle kaverille, joka tekee samoja kemian töitä. Hän onneksi vastaa, ja aluksi rupatellaan ihan normaalisti pieni hetki. En halua tehdä asiasta mitään numeroa. Puhelun aikana mies ymmärtää tarkistaa oman puhelimensa ja ystävän tiedustellessa multa leppoisasti oliko meillä kenties jotain sovittuna kuulen miehen huudahtavan taustalla ”eihän se vielä synny!” – se siitä sitten, nyt kaikki tietää. Saadaan sovittua treffipaikka ja lähden ajamaan kohti yliopistoa, missä vaihdetaan kuskia. Mies meinaa ensin ajaa rallia samalla, kun käydään läpi kaikkia tietoja. Kaikesta huolimatta mies vaatii ajaa maksullisen parkkihallin sijaan tien toiselle puolelle kiekolliseen parkkiin. Varmistan, että muistihan hän kiekon, ja saan vastauksena vain tiuskimista. Vähän jännittää.

Sairaalassa meitä pyydetään odottamaan siinä samassa tutussa tilassa, josta ultraan kutsutaan. Yllättäen odottelun päätteeksi paikalle saapuva kätilö ohjaakin meidät suoraan synnytysosastolle todeten, että mennään suoraan saliin. Kello on nyt noin kaksi.

Meidät viedään kuitenkin tarkkailusaliin. Matkalla mulle kerätään sairaalavaatteet. Tuntuu todella hölmöltä vastailla kysymyksiin kengän koosta ja vaihtaa ylle sairaalavaatteet. Aluksi katsotaan kohdunsuu, joka on kiinni ja otetaan käyrää, joka näyttää hyvältä. Näiden jälkeen saan antibioottitipan ja otetaan verikoe. En ole ehtinyt saada aiemmin viikolla otetun streptokokkikokeen tuloksia, ja toisaalta vesien menosta on mennyt jo tovi. Sairaalassa tehdään myös uusi lapsivesitesti, joka näyttää edelleen positiivista. Täältä ei kuulemma lähdetä ilman vauvaa. Mun maatessa käyrillä mies piipahtaa autolla tarkistamassa laittoiko kiekon esille vai ei. Palatessaan hän kertoo, että ei tullut sakkoja vaikka kiekko puuttuikin. Tämä paljastuu myöhemmin valheeksi, mutta saadaan sakot anteeksi ja oikein käsinkirjoitetut onnittelut vauvan syntymän johdosta.

Lääkäri käy esittäytymässä ja aloitetaan synnytyksen käynnistäminen cytotec-tableteilla. Laitan viestiä ainakin äidille ja Facebookin odotusryhmään. Myös mies laittaa lähipiirille infoa tilanteesta. Oon shokissa ja nälkäinen. Neljän jälkeen saan kauan odottamani päivällisen, joka on harmiksi puuroa. Ei muuten, mutta mulla tosiaan jäi lounas välistä, ja olen päivän aikana tähän mennessä syönyt vain aamupuuron ja jugurtin.  Mies lähtee kaupan kautta käymään kotona. 

Vietän aikaa yksin isossa tarkkailuhuoneessa ja yritän rentoutua. Datailen puhelimella, liikun ja katselen tv:tä. Samalla mietin, mitä kaikkea kannattaa pyytää miestä tuomaan kotoa. Lapsiveden vuoto jatkuu ja väri vaihtuu punertavaksi. Olo ei silti ole sellainen, kuin olisin synnyttämässä.

Seiskan maissa otetaan uutta käyrää ja saan toisen annoksen lääkettä. Lääke alkaa saada aikaan tuntemuksia, mutta ei mitään voimakkaita supistuksia vielä. Katson Salkkarit ensimmäistä kertaa vuosiin.

Mies tulee tarvikkeiden kanssa juuri sopivasti katsomaan kanssani Vain Elämää tarkkailuhuoneen ihanan isolta ruudulta. Tästä letkeästä perjantai-illan vietostahan mä olin juuri haaveillut. Haen mukavaa asentoa kahden jumppapallon avulla, mikä naurattaa kätilöä. Katsotaan myös Nuija ja tosinuija elokuvan jatko-osaa pätkä. Saan iltapalaa ja käyn suihkussa, missä turhamaisuuden huippuna koen vielä tärkeänä sheivata. Puhtaana olo tuntuu heti paljon paremmalta, kontrolloidummalta.  

Perustetaan Whatsappryhmä innokkaalle lähipiirille, että kaikki saavat uutiset yhdellä viestillä. Kätilöiden vuoro vaihtuu. Otetaan taas käyrää ja saan uuden annoksen antibioottia. Kaikki on kunnossa, ja kätilön mukaan yön aikana tuskin tapahtuu mitään. Mies lähtee yhdentoista maissa kotiin nukkumaan. Vauvan tarjonta tarkistetaan vielä jonkinlaisella miniultralla, sillä kätilö ei ole täysin vakuuttunut siitä, miten päin bebe masussa lymyää. Ihan pää alaspäin hän edelleen on, en uskonutkaan, että olisi mitenkään enää ollut tilaa kääntyä. Yritän käydä unille, mutta sairaalasänky ei tunnu hyvältä ja ajatukset ymmärrettävästi laukkaavat ties missä. Jännittää. Se on menoa nyt.