ESIKOISEN SYNNYTYSKERTOMUS (1/2)

Perjantai 16.9.2016 rv 36+2

Nukun yöni vaihteeksi todella hyvin ja herään vasta seitsemältä kellon soidessa. Aamu kuluu ahkeroiden: laitan koneen pesemään astioita ja sen huristessa työstän opiskelutehtäviä sohvalla tyynykasan keskellä mahallani makoillen. Edelleen runsaana jatkuva valkovuodon määrä arveluttaa, erityisesti kun edessä on viikonloppu ja ajatuksena ajaa Joensuusta Kuopioon shoppailemaan. Päätän lopulta tehdä kotitekoisen lapsivesitestin, josta muistan joskus lukeneeni. Onneksi on Google.

Testi vie muutaman tunnin, joita päätän lähteä kuluttamaan metsälenkille koirien kanssa. Metsässä ihastelen aurinkoista ja lämmintä syysilmaa. Tuntuu aivan absurdilta ajatukselta, että meidän esikoinen syntyisi esimerkiksi tänään – ja muuttaisi meidän elämän lopullisesti. Ei musta tunnu mitenkään erikoiselta, eikä ilmakaan ole sillä tavalla syksyisen kirpeä, että syysvauvan sopisi syntyä.

Lenkiltä palattuani alkaa olla lounasaika. Viivyttelen hetken tuloksen tarkistamista ja syön jugurtin pahimpaan nälkään. Jännitys purkautuu ärsytyksenä. Olen ihan varma, että vauva ei todellakaan ole tulossa vielä aikoihin, ja ihan suotta innostutan itseäni. Tekisi mieli lähteä salille, mutta se ei ole missään tapauksessa nyt sopivaa. Joko lähden synnyttämään tai sitten on säästettävä energiaa huomista kaupoissa kiertelyä varten. Turhauttaa.

Lapsivesitestin tulos on aivan litimärkä, joten ei auta muu kuin soittaa neuvolaan. Yllätyksekseni puhelimeen vastaakin sijainen, mikä ei yhtään kohota mun mielialaa. Hämmentyneenä takellellen selitän hänelle tilanteen ja saan pyynnön tulla heti näytille. Kello on 12.45 ja ajattelen vain ehtiväni helposti takaisin ennen pesutupavuoron alkua.

Tässä kohtaa laitan ensimmäistä kertaa kemian laboratoriossa päiväänsä viettävälle miehelle viestin. Pienessä tärinässä ajan lyhyen matkan neuvolaan ja pysäköin auton pokkana henkilökunnan parkkiin, jossa on aina tilaa. Eihän tässä menisi kuin hetki, nyt ei kiinnosta etsiä parempaa paikkaa, kun ollaan ihan keskustassa. 

Neuvolassa otetaan ensin perusmittaukset, joista verenpaineen mittaus paljastaan jännityksen. Jutellaan siitä, miten nämä epäilykset osoittautuvat tyypillisesti aina vääriksi hälytyksiksi, mutta on silti hyvä tarkistaa. Kesken jutustelun hoitaja huomaa testiin kuitenkin piirtyvän myös toisen viivan. Se ei vahvistu kontrolliviivaa vastaavaksi, joten hän joutuu kääntymään kokeneemman kollegan puoleen. Käy ilmi, että ihan kuin raskaustesteissäkin, kaikki viivat lasketaan. Haaleakin tarkoittaa positiivista.

Seuraavaksi ollaan yhteydessä äitiyspoliin. Saan käskyn ajaa suoraan sinne. Oletus on, että ensin selvitetään ultralla mistä lapsivettä tulee, ja sitten tehdään jatkosuunnitelma. Nyt vähän jo kaduttaa se, että en ole pakannut minkäänlaista sairaalakassia. Yritän tuloksetta saada miestä kiinni viestein ja soittamalla. Tämä on oikeastaan omaa syytä. Olen viikkojen ajan valittanut hänelle, miten raivostuttavaa on, kun ihmiset pitävät puhelintaan äänettömällä niin, että se kuitenkin värisee. Se on todella raivostuttavaa kuunneltavaa hiljaisessa luku- tai luentosalissa. Mies tekee tätä kuitenkin itsekin, mistä olen syyllistänyt häntä kovasti. No, nyt hän on sitten laittanut puhelimensa täysin äänettömälle. Lopulta kokeilen soittaa yhdelle kaverille, joka tekee samoja kemian töitä. Hän onneksi vastaa, ja aluksi rupatellaan ihan normaalisti pieni hetki. En halua tehdä asiasta mitään numeroa. Puhelun aikana mies ymmärtää tarkistaa oman puhelimensa ja ystävän tiedustellessa multa leppoisasti oliko meillä kenties jotain sovittuna kuulen miehen huudahtavan taustalla ”eihän se vielä synny!” – se siitä sitten, nyt kaikki tietää. Saadaan sovittua treffipaikka ja lähden ajamaan kohti yliopistoa, missä vaihdetaan kuskia. Mies meinaa ensin ajaa rallia samalla, kun käydään läpi kaikkia tietoja. Kaikesta huolimatta mies vaatii ajaa maksullisen parkkihallin sijaan tien toiselle puolelle kiekolliseen parkkiin. Varmistan, että muistihan hän kiekon, ja saan vastauksena vain tiuskimista. Vähän jännittää.

Sairaalassa meitä pyydetään odottamaan siinä samassa tutussa tilassa, josta ultraan kutsutaan. Yllättäen odottelun päätteeksi paikalle saapuva kätilö ohjaakin meidät suoraan synnytysosastolle todeten, että mennään suoraan saliin. Kello on nyt noin kaksi.

Meidät viedään kuitenkin tarkkailusaliin. Matkalla mulle kerätään sairaalavaatteet. Tuntuu todella hölmöltä vastailla kysymyksiin kengän koosta ja vaihtaa ylle sairaalavaatteet. Aluksi katsotaan kohdunsuu, joka on kiinni ja otetaan käyrää, joka näyttää hyvältä. Näiden jälkeen saan antibioottitipan ja otetaan verikoe. En ole ehtinyt saada aiemmin viikolla otetun streptokokkikokeen tuloksia, ja toisaalta vesien menosta on mennyt jo tovi. Sairaalassa tehdään myös uusi lapsivesitesti, joka näyttää edelleen positiivista. Täältä ei kuulemma lähdetä ilman vauvaa. Mun maatessa käyrillä mies piipahtaa autolla tarkistamassa laittoiko kiekon esille vai ei. Palatessaan hän kertoo, että ei tullut sakkoja vaikka kiekko puuttuikin. Tämä paljastuu myöhemmin valheeksi, mutta saadaan sakot anteeksi ja oikein käsinkirjoitetut onnittelut vauvan syntymän johdosta.

Lääkäri käy esittäytymässä ja aloitetaan synnytyksen käynnistäminen cytotec-tableteilla. Laitan viestiä ainakin äidille ja Facebookin odotusryhmään. Myös mies laittaa lähipiirille infoa tilanteesta. Oon shokissa ja nälkäinen. Neljän jälkeen saan kauan odottamani päivällisen, joka on harmiksi puuroa. Ei muuten, mutta mulla tosiaan jäi lounas välistä, ja olen päivän aikana tähän mennessä syönyt vain aamupuuron ja jugurtin.  Mies lähtee kaupan kautta käymään kotona. 

Vietän aikaa yksin isossa tarkkailuhuoneessa ja yritän rentoutua. Datailen puhelimella, liikun ja katselen tv:tä. Samalla mietin, mitä kaikkea kannattaa pyytää miestä tuomaan kotoa. Lapsiveden vuoto jatkuu ja väri vaihtuu punertavaksi. Olo ei silti ole sellainen, kuin olisin synnyttämässä.

Seiskan maissa otetaan uutta käyrää ja saan toisen annoksen lääkettä. Lääke alkaa saada aikaan tuntemuksia, mutta ei mitään voimakkaita supistuksia vielä. Katson Salkkarit ensimmäistä kertaa vuosiin.

Mies tulee tarvikkeiden kanssa juuri sopivasti katsomaan kanssani Vain Elämää tarkkailuhuoneen ihanan isolta ruudulta. Tästä letkeästä perjantai-illan vietostahan mä olin juuri haaveillut. Haen mukavaa asentoa kahden jumppapallon avulla, mikä naurattaa kätilöä. Katsotaan myös Nuija ja tosinuija elokuvan jatko-osaa pätkä. Saan iltapalaa ja käyn suihkussa, missä turhamaisuuden huippuna koen vielä tärkeänä sheivata. Puhtaana olo tuntuu heti paljon paremmalta, kontrolloidummalta.  

Perustetaan Whatsappryhmä innokkaalle lähipiirille, että kaikki saavat uutiset yhdellä viestillä. Kätilöiden vuoro vaihtuu. Otetaan taas käyrää ja saan uuden annoksen antibioottia. Kaikki on kunnossa, ja kätilön mukaan yön aikana tuskin tapahtuu mitään. Mies lähtee yhdentoista maissa kotiin nukkumaan. Vauvan tarjonta tarkistetaan vielä jonkinlaisella miniultralla, sillä kätilö ei ole täysin vakuuttunut siitä, miten päin bebe masussa lymyää. Ihan pää alaspäin hän edelleen on, en uskonutkaan, että olisi mitenkään enää ollut tilaa kääntyä. Yritän käydä unille, mutta sairaalasänky ei tunnu hyvältä ja ajatukset ymmärrettävästi laukkaavat ties missä. Jännittää. Se on menoa nyt.