Vuoden pisimmältä tuntuva kuukausi on hujahtanut ihan huomaamatta jo yli puolen välin - JEE! Tammikuun alussa palattiin useamman sukuloimassa vietetyn viikon jälkeen kotiin Joensuuhun ja nyt ollaan eletty taas arkea jo muutama viikko.
Mitä meille tänne kuuluu? Oikein hyvää, kiitos kysymästä! Isin tammikuun arkipäiviä rytmittävät työt, opinnot ja viimeinen (!!) harjoittelu. Ollaan siis valtaosa päivistä Jooan kanssa kaksin. Ollaan viihdytty tosi hyvin ihan sillä, että jokaiseen päivään sisältyy jonkinlainen meno. Yhtenä päivänä on muskari, toisena taaperojumppa eli lapsi-vanhempi-liikunta korrektimmalta nimeltään, kolmantena vieraillaan Perheentalolla ja neljäntenä ulkoillaan ihan vaan Veeran kanssa metsässä tai kaksin leikkipuistoissa.
Mun omat opinnot sujuu tällä hetkellä ihan hyvin, vaikka en koe niihin käyttäväni juurikaan aikaa. Kokemukseni mukaan tämä tunne kyllä tulee muuttumaan sen myötä mitä lähemmäs kevättä kuljetaan. Tällä hetkellä mulla on viikossa yksi tai kaksi luentopäivää eli omaa aikaa. Käynnissä olevat kurssit eivät ikävä kyllä ole ihan ominta mua, mutta onneksi pelkkä yksin kotoa poistuminen virkistää. Molemmat opintojaksot painottuvat ryhmätyöhön, toisessa opetuskieli on englanti ja valtaosa opiskelijoista vaihtareita ja toinen taas painottuu filosofiaan. Ihan mielenkiintoisia nämä opintojaksot siis molemmat ovat kokonaisuudessaan, mutta eivät missään nimessä ihan ominta mua tai omalla mukavuusalueellani.
Jooa täytti juuri vuoden ja neljä kuukautta ja hänellä riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Tammikuun saldo tähän mennessä on yksi luja liukastuminen ja yksi sängystä putoaminen. Liukastuminen oli kamala ja samalla suorastaan absurdi tilanne. Jooalla oli meneillään pieni iltavilli ja päällään terällinen yökkäri, kun jalkapalloa potkaistessaan menetti tasapainonsa ja lensi takaraivo edellä muovilattiaan. Seisoin itse metrin päässä katsomassa menoa, mutta eihän siinä mitään ehtinyt tehdä. Meidän vauvaryhmässä oli onneksi juuri keskusteltu aivotärähdyksistä, joten kaikki toimintatavat oli mulla tuoreessa muistissa. Jooa itki heti ja käyttäytyi ja söi loppuillan normaalisti, joten uskalsin laittaa hänet nukkumaan. Herättelin kyllä yöllä paristi, vaikka varsinaista aivotärähdystä meillä ei ollut edes syytä epäillä, kun ei siihen viittaavia oireita ilmennyt laisinkaan. Kolaus vaan oli niin kova, että mulla meni koko yö pientä poikaa valvoessa.
Pinnasängystä putoaminen oli huomattavasti pienempi kolaus. Meidän oli juuri edellisenä päivänä tarkoitus laskea sängyn pohja alimmalle tasolle. Jooa oli vasta osoittanut ensimmäiset yritykset tulla alas sängystä, ja sängyn koko petaus oli joka tapauksessa purettava, että saadaan pesusta tullut kosteussuoja takaisin paikoilleen. No, ei ehditty tehdä tätä suunniteltuna päivänä, kun ei tällaista operaatiota voi toteuttaa kaksin lapsen kanssa eikä tietenkään myöskään silloin, kun lapsi nukkuu. Seuravaana aamuna Hene ihmetteli, miten Jooa ulottuukin pinnasängystä jo niin korkealle ja juuri kun oli nousemassa nostamaan pojan meidän viereen tämä kiepsahtikin lattialle! Tällä kertaa alas ei onneksi tultu pääedellä, ja pudotusta pehmensivät paksu matto ja jumppapallo. Onneksi lapset on kestäviä! Jooan tammikuuhun on kuulunut myös kolme rokotusta, joista ilmeisesti vesirokkorokotus on nyt 1,5 viikkoa rokotuksesta nostanut kuumeen pientä miestä kiusaamaan. Muuten hän onkin ollut yllättävän terveenä.
Löytyy Jooan osalta positiivisempiakin kuulumisia. Hän on mun täysin puolueettomasta mielestäni maailman ihanin ja hurmaavin pieni mies. Jooa on hurahtanut autoihin. Parhaita ovat joulupukin tuomat paristokäyttöiset autot, mutta myös parkkipaikat on huippupaikkoja nykyään. Auton huomattuaan Jooa hokee suorastaan hysteerisenä autoautoauto. Jooa on alkanut höpöttää aivan uudella tavalla pitäen maailman suloisinta tjabatjaba ääntä. Pieni osoittaa meille hellyyttä päivittäin jakamalla haleja ja viime päivinä myös pusuja. Haleihin liittyy aina ihana lempeästi lausuttu äitiii - myös isiä ja Veeraa halittaessa. Ja tosiaan, meillä asuu pieni miehenalku eikä mikään vauva enää. Kummitätinsä kommentoi tuoretta kuvaa, että Jooa ei näytä enää ollenkaan vauvalta. Luulen tämän johtuvan samasta syystä kuin sen, että joudun pakkaamaan pois 80 cm vaatteet ja jopa ensimmäiset 86 cm vaatteet.
Positiivisuutta tammikuuhun ovat tuoneet ihanat kelit. Ollaan todella saatu nauttia talvesta, kun pakkasta on päivittäin vain muutama aste ja lunta riittää. Myös mieli on ollut hyvin kevyt, mikä on helpotus siihen nähden kuinka paljon stressasin tätä aikaa ennakkoon. Vuosi sitten Henellä oli myös meneillään harjoittelu ja samaan aikaan elettiin vauvavuoden raskainta vaihetta. Kaikki tuntuu niin helpolta, kun vertaa tuohon vuoden aikaiseen tilanteeseen. Täällä me vaan pyöräytellään herkullisia smoothieta päivittäin ja odotellaan koska kehtaa ostaa ensimmäiset tulppaanikimput kotiin väriä tuomaan. Tuntuu, että kaikissa lastenkirjoissakin korostetaan kevään saapumista. Kenties se todella on jo ihan kulman takana?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti