3.2.-9.2.2016
Se viikko, jolloin saadaan tietää raskaudesta. Hurja väsymys jatkuu edelleen. Erityisesti kotimatkat yliopistolta on pahoja; kirpeästä pakkasesta huolimatta kuljen kuin unessa. Havahdun puolivälissä matkaa enkä muista alku taipaleesta mitään. Pelottavaa.
Heti viikon aluksi mulla on todella tärkeä tapaaminen, sillä osana yhden opintojakson suoritusta olen mukana yhteistyössä erään järjestön kanssa. Tapaaminen on myöhään iltapäivästä; juuri siihen aikaan, kun olen tyypillisesti alkanut hukkua väsymykseeni eikä normaali sosiaalinen kanssa käyminen tahdo enää sujua. Yliopistolla on sopivasti tuunaa laskiaispulla -päivä, joten päätän aseistautua väsymystä vastaan kunnon sokeriövereillä ja jättimäisellä kahvilla. Sokeri maistuu paremmalta kuin ikinä aikaisemmin, mikä saa mut taas miettimään raskauden mahdollisuutta. En kuitenkaan edes sano Henrille tästä mitään.
Palaveeraaminen tuntuu jatkuvan ja jatkuvan. Kiitän luojaani siitä, että yksi opiskelijakavereistani on kova höpöttämään. Hän ei ehkä edistä tapaamisen päättymistä, mutta ainakin kaikki huomio kiinnittyy häneen. Kotimatkalla käyn ostamassa raskaustestin. Kotona Henri kysyy hauskasti, että tuntuuko musta siltä kuin meitä olisi kaksi.
Seuraavana aamuna Henrillä on aikainen luento. Herään yhtä aikaa, että voin tehdä testin. Pelkän kontrolliviivan ilmestyessä harmistun, ja siirryn pois kylpyhuoneesta. Henri kysyy hetken kuluttua testin nähdessään onko se negatiivinen. Vastaan myöntävästi, ja tarkennan kuitenkin, että testiaika ei ole vielä kulunut. Palaan kylpyhuoneeseen ja yllätys on valtava, kun testiin onkin ilmestynyt toinen viiva. Epäselvyys oli syntynyt siitä, että testiviiva on kontrolliviivaa haaleampi. Henri lähtee pöllämystyneenä luennolle ja mun kotiopiskelusuunnitelmat vaihtuu vauvapalstojen selaamiseen. Olen aina ajatellut, että ensimmäinen lapseni olisi tyttö. Ensimmäinen selkeä ajatus plussan jälkeen on kuitenkin se, että vauva tuntuu pojalta.
Teen testin torstaina, kun äitini puolisoineen on tulossa viikonlopuksi meille kylään. Saadaan siis nopeasti luopua aiemmista suunnitelmista olla kertomatta kenellekään ensimmäisen kolmanneksen aikana. Ensimmäisenä soitetaan Facetime -puhelu anopilleni. Hänelle uutiset tulevat täysin yllätyksenä, onneksi iloisena sellaisena.
Perjantaina raskausviikkoja on kasassa huimat 4+2 ja painon nouseminen pysähtyy vihdoin. Mulla on vapaa päivä, joten lähden Veeran kanssa pitkälle lenkille. Juostaan tuntiin kymmenen kilometriä, mikä on poikkeuksellisen hyvä suoritus. Kotona vatsaa vihloo todella ikävästi. Vihlontaa on esiintynyt jo viikon ajan, mutta silti se välillä säikäyttää. Välillä taas mietin, että kesken olisi mennyt jo jos se siihen viittaisi.
Äidin ja P:n saavuttua ollaan alkuun kuin mitään ei olisi ja tarjoillaan aperitiivitkin kaikille. Uutiset otetaan vastaan ilolla ja pienellä järkytyksellä. Ei sitten jaksettu odottaa siihen, että ei enää asuttaisi näin kaukana.
Viikonloppuna vietetään iltaa normaalisti hyvin syöden ja juoden niin meillä kotona kuin kaupungillakin. Vieraillaan kasvitieteellisessä puutarhassa, kaupungin parhaassa pizzeriassa ja olutravintolassa. Paprika ja sinihomejuusto pizzassa saavat veden herahtamaan kielelle. Leivotaan laskiaispullia äidin kanssa.
Vihlonta jatkuu jatkumistaan, ja pakottaa välillä avaamaan niin housunnappia kuin googleakin. Myös kaikki kaapissa olevat raskaustestit tulee tehtyä - pois kuleksimasta tietenkin. Alkuviikosta soitan neuvolaan, jossa ihana terveydenhoitaja onnittelee heti vauvasta. Rohkenen kysyä vihlonnasta, vaikka olen ehtinyt kuulla monien saaneen vastaavassa tilanteessa hyvin tylyjä vastauksia. Varaudun tähän esittämällä asian itse suoraan muodossa "tiedän tämän olevan vielä normaalia, mutta mistäköhän tiedän milloin se ei enää ole". Yllätyn todella, kun saadaankin oireiden perusteella ultra-aika jo reilun viikon päähän. Nyt alkaa todella jännittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti