VIIKONLOPPU YKSIN

Voihan viikonloppu. Henri lähti perjantaina viettämään opettajaksi opiskelevien talvipäiviä Savonlinnaan. Odotin tätä viikonloppua ajoittain innolla, toisinaan kauhulla ja suurimman osan ajasta kieltäydyin ajattelemasta koko asiaa. Viikonloppu yksin. Tai ei yksin, vaan ainoana aikuisena vauvan ja kahden koiran kanssa. Siis todella yksin.

Olen ollut Jooan syntymän jälkeen aikaisemmin yhden yön yksin kotona. Silloin Henrillä oli opintoihin liittyen pakollinen matka Kuopioon. Tämä oli marraskuussa, jolloin Jooa oli siis kaksi kuukautta vanha. Tiivistetysti todettuna silloin ei ollut kivaa. En osaa vieläkään nimetä tarkalleen mikä oli vikana, mutta jostain syystä koko tilanne ahdisti mua suunnattomasti. Otin hulluja kierroksia pyykkien silittämisestä ja muista keskeneräisistä askareista, vaikka ymmärsin jo silloin itsekin, että ei todellakaan kannattaisi. Onneksi otin myös vastaan kaiken mahdollisen tarjotun avun: ihanat ystävät ja yksi Jooan kummeista kävivät auttamassa koirien ja vauvan hoidossa niin, että mun ei ollut pakko kertaakaan lähteä koko lauman kanssa ulos. Tälläkin kerralla apua oli kyllä tarjolla, mutta halusin kokeilla kuinka me pärjätään omillamme.

Viime kerrasta viisastuneena huolehdin tällä kerralla ennakkoon, että kaikki tärkeät ja vähemmän tärkeätkin asiat on tehty. Sain taannoin Heneltä nimipäivälahjaksi kuponkeja, joista yksi oli koko asunnon siivous lattian pesua ja koirien furminointia myöten. Lunastin sen torstaina, jätin Henen siivoamaan ja kävin Jooan kanssa hoitamassa viikonlopun ruokaostokset. Päätin valita perjantaille jotain nopeasti ja vaivattomasti valmistuvaa ja lauantaille puolestaan jotain semi helposti kokattavaa - herkkuja unohtamatta. Tärkeäksi olen oppinut myös sen, että kaapeista löytyy hätävarana nopeita välipaloja.

Pelkällä oleilulla tulisin kuitenkin hulluksi, joten suunnittelin ennakkoon meille monia mukavia pieniä tekemisiä. Perjantaina vietettiin aamu normaalisti, sanottiin isille heipat ja mä keskityin hieman opiskeluihini. Jooan aamu-unien jälkeen lähdettiin ensimmäisenä viemään Veera kunnon metsälenkille, jonka Jooa kulki manducassa. Lenkin jälkeen leikittiin hetki ja mä söin välipalaa. Tämän jälkeen laittauduin ja lähdettiin kaupungille kiertelemään parit kaupat. Sain Heneltä sopivasti ystävänpäivälahjaksi lahjakortin H&M:lle - ei ollut sattumaa, vaan Henekin olin keksinyt, että saatettaisiin kaivata mukavaa tekemistä. Shoppailuihin kului hyvin muutama tunti ja Jooa sai samalla toiset päiväunet. Kotiin palailtiin kolmelta ja hetken ihmettelyn jälkeen päätin olla ihmettelemättä enää hetkeäkään ja aloin jumppaamaan. Aluksi ajatuksena oli yhdistää oma jumppa ja vauvajumppa, mutta kun Jooa sai vihdoin syödyksi juuri tässä kohtaa, koin parhaaksi suorittaa jumpan ilman täysivatsaista vauvaa. Jooa viihtyikin puoli tuntia hienosti leikkimatolla ja äidin touhuja lähietäisyydeltä seuraten.

Jumpan jälkeen olikin päivän pisin tunti. Jooan nukkumaan menoon oli noin puolitoista tuntia, ja olin ajatellut oman päivälliseni tähän väliin. Onneksi oli helppoa ruokaa tarjolla, sillä poika alkoikin olla jo väsynyt. Aika taiteiluksi mun syöminen lopulta meni, ja saattoi siinä muutama hermokin palaa. Tämän jälkeen vietiinkin jo koirat iltalenkille ja Jooa jatkoikin siitä suoraan iltahommiin ja nukkumaan. Lenkki meni yllättäen ilman ongelmia; Luojalle kiitos siitä, että juuri tälle illalle osui plussakelit eli pärjättiin vanupuvulla Jooan vihaaman toppapuvun sijaan. Nukkumaan mennessä jostain tuli iso itku, vaikka oltiin ajoissa ja ilman isompia iltapesuja. Jooa nukahti ihan tavalliseen tapaan nopeasti, mutta heräili jostain syystä tiheään eikä yhdeksän aikaan meinannut nukahtaa enää ollenkaan. Mulla jäi oma suihkukin kesken. Hermoromahduksen sijaan hengittelin syvään ja menin sitten itsekin jo puoli kymmeneltä sänkyyn korkkaamaan JHT -kirjan. Kokonaisuudessaan päivästä jäi oikein hyvä fiilis.

Jooan levottomuus jatkui koko yön. Heräiltiin tunnin välein, kunnes kello löi seitsemän eikä uni tullut enää kummankaan silmään. Kenties huonoista yöunista johtuen aamu oli todella haastava ja aloin kauhulla miettimään, miten loppupäivä voisi kulkea. Aamupäiväunilla sylissäni Jooa alkoi nauraa unissaan, mikä sai munkin mieleni piristymään. Kyllä tämä tästä.

Ja kyllähän se siitä. Unien jälkeen luettiin ja leikittiin hetki, jonka jälkeen aloitin päivällisvalmistelut. Hyvissä ajoin, sillä en ajatellutkaan tehdä kaikkea kerralla. Jooa ei kuitenkaan tahtonut viihtyä ollenkaan ilman mun täyttä huomiotani. Raukka pieni tekee ensimmäisiä hampaitaan, mikä tuntuu selvästi kurjalta. Kutisevat ikenet häiritsevät myös syömistä. Pienikin nälkä tai väsymys puolestaan näkyvät nopeana hermostumisena ja kurjuuden kokemuksen eskaloitumisena. Annoin lopulta jopa ensimmäisenä ruokamaistiaisena pojalle porkkanan käteen, mutta ei sekään oikein auttanut. Eikä manduca. Vain syli. Ei siis ihan rentouttavin keittiöpuuhastelu hetki tällä kertaa, mutta selvittiin siitä. Nää hetket on ihan hirveitä. Kyllähän järki sanoo, että vauva kestää kyllä kitistä hetken ja puuhaa on viideksi minuutiksi. Mutta voi kuinka pitkiä ne minuutit on. 

Sylittelyjen jälkeen saan pojan syömään jumppapallolla hytkyttelyn lomassa, minkä seurauksenä hän nukahtaa toisille päiväunille. Tämä tekee todella hyvää meille molemmille. Tunnin nokosten jälkeen aletaan tehdä lähtöä metsälenkille. Lenkillä Jooa alkaa känistä manducassa. Koska jatkuva äänen tuottaminen on nyt hampomisen myötä lähes kokoaikaista meillä, kokeilen ihan oman mielenterveyteni turvaksi hiljentää pojan nostamalla hänet manducasta syliin. Harmituksen syy on tällä kertaa huonossa näkyvyydessä, sillä sylikin kelpaa vain kasvot menosuuntaan. Veera kaluaa keppinsä loppuun, ja juuri kun ollaan poimimassa hänelle uutta keppiä, huomaan lähistöllä muita koiria. Veera tottelee tänne -käskyä aina välittömästi, paitsi nyt. Jooakin on edelleen mulla sylissä eikä manducassa. Fuck. Meidän tilanne näyttää varmasti todella kaaoottiselta, ja onkin sitä. Lopulta saan Veeran hihnaan, jossa hän saakin kuulla kunniansa. Se siitä rentouttavasta metsälenkistä. Kokeilen ottaa Jooan vielä uudelleen manducaan, mutta hän protestoi sitä välittömästi. Kuljetaan ripein askelin kotiin; koira nöyränä lyhyessä hihnassa ja vauva kainalossa roikkuen. Tunsin olevani maailman surkein koiran omistaja ja äiti. 

Kotona kerään itseni jälleen. Veera saa sulaa kylpyhuoneessa hetken ja aletaan Jooan kanssa ruoan laittoon. Nostan sitterin keittiön pöydälle, jotta voin paremmin seurustella pojan kanssa. Laitan Spotifystä musiikkia soimaan ja pidätän hengitystä. Jes, kaikki viihtyy. Juttelen ja höpsöttelen pojan kanssa samalla kun kasvikset paistuvat pannulla. Puoli viideltä jätän wokin hautumaan ja siirryn jumppapallolle syöttämään poikaa, joka yllättäen nukahtaa. Kokeilen siirtää pojan nukkuvana vaunuihin siinä onnistumatta. Lohdutan itkien herännyttä vauvaa kertomalla, että ihan pian on nukkumaan meno aika. Laitan päivällisseuraksi päivän ties kuinka monennen bbt -jakson pyörimään. Jakson päätyttyä kerään koko lauman kasaan ja lähdetään iltalenkille. 

Lenkin jälkeen on taas vuorossa Jooan iltahommat ja nukuttaminen. Uskallan jo vähän tuulettaa; ollaan selvitty jo näin pitkälle! Jooa nukahtaa nopeasti ja nukkuu rauhallisesti. Whatsappaillaan Henen kanssa ja alan uudelleen harkita jo hylkäämääni ajatusta saunavuoron hyödyntämisestä. Otan riskin ja se kannattaa: Jooa nukkuu koko saunalla käynnin ajan tyytyväisesti vaunuissaan ja saan itse rentoudutta täydellisesti. Aivan parasta. Jooa herää vasta vartti kotiin ja omaan sänkyyn palaamisen jälkeen, ja olen hyvin varma, että hän ei tiedä käyneensä missään. Unikin tulee nopeasti takaisin silmään. 

Mun ilta on aivan luksusta. Ehdin ennen saunaa aloittaa Bridget Jones's baby -elokuvan, jonka saan katsottua loppuun juuri sopivasti omaan nukkumaanmenoaikaan mennessä. Elokuva on sopivan kevyt ja kuitenkin riittävän viihdyttävä. Sen kanssa sopii hyvin yhteen nachoannos, joka jäi yli mun ja Henen torstai-illan nachopeltikokeilusta.

Sunnuntaina nukuttiin kahdeksaan asti, ja herättiinkin huomattavasti edellistä aamua paremmin fiiliksin. Tästä päivästä erityisen teki tietysti sekin, että tänään saataisiin isi kotiin. Vietettiin koko päivä aamulenkkiä lukuunottamatta rennosti sisällä hengaillen. Koko päivän kestävää lumisadetta on mukava katsella sisältä käsin. Ei tehdä juuri mitään, joten kenelläkään ei ole myöskään syytä hermostua. Isikin otetaan vastaan ujostelematta. Tämä jännitti hieman ennakkoon; onhan kaksi vuorokautta pitkä aika viisikuiselle, ja tässä iässä vauvat tyypillisesti alkavat vierastaa.

Kaiken kaikkiaan listaan meidän viikonlopun positiiviseksi kokemukseksi. Olisihan siitä parannettavaakin löydettävissä, mutta hyvin sopii meille tällaisenakin. Ihan heti en olisi valmis kokeilemaan uudelleen tosin! Ensi viikonloppuna meillä onkin toisella tavalla jännittävät ajat edessä, sillä saadaan Jooan täti ja serkkutytöt kylään!