Ai että, luvassa ensimmäinen postaus sarjassa "musta ei pitänyt tulla tällaista äitiä". Me järjestettiin viikonloppuna puolivuotissynttärijuhlat Jooalle. Ja ihan oli mun oma ajatus. Miten tässä nyt näin pääsi käymään?
Kuusi kuukautta, puoli vuotta, puolet ainutlaatuisesta ensimmäisestä vauvavuodesta. Olen viime viikkoina havahtunut usein hämmentäviin haikeisiin ajatuksiin tätä ajanjaksoa koskien. Järkevästi ajateltunahan lapsen kasvaminen ja kehittyminen on ainoastaan iloinen asia. Jotain, mistä on syytä olla kiitollinen. Ja niin olenkin, jokaisena päivänä. Asioiden valoisaan puoleen keskittymisestä kumpusi myös halu juhlia tätä merkittävää ajanjaksoa meidän elämässä.
Henelle esitin juhla-ajatuksen yhteydessä perusteluna sen, että emme välttämättä asu täällä enää Jooan yksivuotisjuhlien koittaessa. Ei sillä, että Hene sen kummempia perusteluita olisi kaivannut. Hän innostui ajatuksesta välittömästi. Juhlien ajankohta on myös sattumalta mitä parhain, sillä alkuvuoden kiireet alkavat itse kullakin helpottaa juuri näillä main. Ollaan nähty ystäviä aivan järkyttävän vähän nyt alkuvuodesta, joten oli mitä mainioin hetki kutsua kaikki koolle kerralla.
Juhlille tai jonkinlaiselle kokoontumiselle ainakin taisi olla suuri tarve myös ystäviemme mielestä, sillä lähes kaikki saapuivat paikalle. Olen edelleen varsin hämmentynyt ja kiitollinen siitä, että pienen pojan pienet juhlat saivat näin lämpimän vastaanoton. Meidän ystävät ovat kyllä muutenkin ottaneet Jooan vastaan aivan uskomattomalla tavalla. He asettuvat hämmentävän sulavasti Jooan tasolle; ottavat syliin, vaihtavat kuulumisia ja ihmettelevät yhdessä leluja.
Pojat kävivät kävelyllä ja kirjastossa sillä aikaa, kun mä hoidin viimeisiä järjestelyjä ennen juhlia. Tästä syystä ensimmäiseksi ohjelmanumeroksi muodostuikin lastenkirjojen lukeminen - niin vauvalle kuin kavereillekin. Kivasti kontrastia valikoimaan tuo tuo suuri ja pelottava kemian kirja.
Jooa nautti juhlistaan aivan suunnattomasti. Hän taisi kiertää kaikkien sylissä eikä vierastamista ollut iloksemme vieläkään havaittavissa. Pienen pojan mielestä parasta oli luultavasti se, että koko ajan oli joku, joka jaksoi hyppyyttää, lennättää tai nostaa seisomaan. Meistä vanhemmista parasta oli tietenkin se, että muut viihdyttivät meidän kaikkia vauvoja kerralla, kuten ylläolevassa kuvassa.
Lahjojakin meidän pieni mies sai. Paketeista paljastui aivan huippusöpö asu kesäksi sekä seuraavan koon villasukat. Meillä on ihana ja käsistään kätevä ystävä, joka on tässä kuukausien aikana väkertänyt Jooalle jo useamman parin villasukkia ja tumppuja. Jotenkin näiden vaatteiden kohdalla on aivan erityisen liikuttavaa, että ne ovat läheisen ihmisen käsin tekemät eivätkä kaupan hyllystä tarpeeseen ostetut. Juuri itseasiassa herkistelin Henelle sitä, että vaikka polut kantaisivat opiskelujen jälkeen kauaksikin erilleen, tulee meidän kaikilla pienokaisilla olemaan tämän ystävän neulomat tumput ja sukat pieniä tassuja lämmittämässä.
Näin jälkikäteen olen todella iloinen siitä, että päätimme järjestää nämä juhlat. Onhan se vähän hölmöä toki juhlia puolikasta vuotta, kun ei puolikkaita synttäreitä myöhemmin vietetä. Mutta olipahan mukava viettää lauantaipäivä ystävien kanssa seurustellen ja herkutellen. Hyvää teki myös laittautua pitkästä aikaa ja pukea päälle niin sanotusti parempaa seppälää. Karkkina kakun päällä saatiin vielä kuvia koko perheestä.
Juhlissa oleellista on tietenkin myös tarjoiltavat. Meillä tarjoiltavana oli kahdenlaisia voileipiä, kotitekoista snickersiä ja pätkistäytekakkua. Näiden reseptejä tulen jakamaan myöhemmin, sillä kaikki meni ja vielä kehujen saattelemana.
Tällaiset juhlat meillä tällä kertaa. Nyt sitten mietin, että pitääköhän tasapuolisuuden nimissä sitten järjestää puolivuotisjuhlat jokaiselle lapselle?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti