 |
| kuva |
Jostain syystä en löytänyt äkikseltään yhtään kuvaa tältä raskausviikolta. Mennään siis tällä hassulla meemillä.
Jatkan ahkeraa mustikoiden keräämistä, ja Hene jatkaa mustikkapiirakoiden leipomista. Kevennyksenä ruokavalioon kuuluu myös mun himoitsemani tonnikalasalaatti. Meidän odotusryhmässä käy kiivas synnytyskeskustelu, johon otan osaa itsekin. Synnytys herättää paljonkin ajatuksia, mutta en edelleenkään suo niille liikaa tilaa. Faktat on kuitenkin ne, että Bebe majailee edelleen perätilassa ja ilmassa on ennenaikaisuuden merkkejä. En koe tarpeelliseksi pohtia asioita liikaa, koska näillä korteilla valinnat ei ole mun käsissä vähääkään. Toivoisin Beben syntyvän oikein päin, täysiaikaisena ja että synnytyksen kulkuun ei tarvitsi juuri puuttua.
Torstaina on vihdoin odottamani neuvola, jota jouduttiin siirtämään alkuperäisestä alkuviikon ajasta. Nukun edellisen yön todella huonosti, ja onnistun mahaa silitellessä herättämään Bebenkin, joka kääntää kylkeään aivan kuin isänsä. Neuvolassa en väsyneenä jaksakaan kysellä kaikkea suunnittelemaani, vaan päätän luottaa pian koittavaan neuvolalääkärin aikaan vastausten saamisessa. Varaillaan taas perhevalmennusaikoja. Kaikki mitat on hyvin, vaikka painoa on kertynyt jo 14 kiloa. Edelleen tasaisen tappavalla 500 g per viikko tahdilla. Korkean sf-mitan vuoksi neuvolatäti ehdottaa ultraamista, mihin tottakai suostutaan. Yllätykseksi Bebe on kääntynyt raivotarjontaan! Ultran perusteella odotetaan edelleen hyvinvoivaa pientä poikaa. Lapsivettäkin on aivan normaali määrä. Mieltä jää vähän kaivelemaan se, että neuvolatädin havainnon mukaan mun oloni on tukala ja olen turvonnut. Neuvolan jälkeen käydään vähän lohtushoppailemassa kaupungilla ennen kuin Hene jatkaa matkaa omiin hommiinsa ja mä palaan kotiin syömään jätskiä ja pötköttelemään väsymystä pois.
Viikonlopuksi saadaan kaveri kylään. Sitä ennen viimeistelen yhden psykologian raportin, juttelen maratonpuhelin äitini kanssa ja valmistan meille makaronilaatikkoa. Illan päätteeksi heitän pojat naapuriin juhlimaan ja palaan kotiin valvoakseni ihan yksin aivan liian myöhään. Seuraavana aamuna jätetään Veeran kanssa Hene ihan heitteille ja karataan poimimaan mustikoita ja vadelmia. Mies saa ilokseen seurakseen krapulaisen toverinsa aika-ajoja katsomaan. Kotiin palatessani vajoan poikien seuraan sohvalle syömään suklaata. Kovasti uhoan, että en aio lähteä tänään minnekään, mutta lähden silti kaverin luokse naapuriin. Loppu viikonloppu meneekin löysäillessä.
Maanantaina alkaa elokuu, joka me startataan perhevalmennuksen parissa. Tiistaina on vihdoin kauan odotettu neuvolalääkäri, joka osoittautuu pieneksi pettymykseksi. Mun neuvolatäti varoittikin, että lääkärinä on nuori ja vielä melko kokematon mieslääkäri. Lääkäri on selvästi mukavuusalueensa ulkopuolella, vaikka osaava toki onkin. Hän suorastaan kauhistuu mun salilla käymisestä ja suosittelee tilalle kävelyä, vaikka on juuri puhuttu siitä, miten kävely aikaansaa supistuksia. Sf-mitta vastaa edellistä yllättäen, vaikka mittaaja onkin eri. Kuulemma vältytään lisätutkimuksilta tältä erää. Vauva on todella vilkkaalla tuulella ja potkii anturia, mistä huolimatta lääkäri kummastelee korkeaa sykettä, joka huitelee 160-170. Supistuksista johtuen tarkistetaan kohdunkaulan tilanne, joka on kuulemma hyvä. Tyydyn vastaukseen enkä kehtaa kysellä tarkempia mittoja. Lääkäri ottaa kuitenkin puheeksi kontrollit kolmen viikon välein ja tarvittaessa vuodelevon supistuksia hilitsemään. Kuitenkin kaikki näyttää lääkärin mielestä hyvältä. Käynnin jälkeen mennään yliopistolle syömään ja keskustelemaan kokemastamme. Työstän kandia vähän eteenpäin ja suuntaan salille. Päivän aikana saan oudosta numerosta mystisen viestin, jossa kehotetaan kuitenkin varaamaan aika tutkimuksiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti