Huh huh! Äiti on ollut tällä viikolla v ä h ä n väsynyt. Ensin meillä oli kolmessa osassa vieraita, ja loppuhuipennuksena isi lähti viime viikonlopuksi Tampereelle viettämään railakasta opiskelijaelämää. Teoriassa mulla oli Jooan isovanhemmat täällä apuna. Todellisuudessa mulla oli viikonlopun ajan kulmahampaita ja orastavaa flunssaa kitisevä sylivauva. Oikeesti, Jooalle ei kelvannut juuri mikään tai kukaan muu kuin äiti. Ei edes mun sylissä istuen voinut kuunnella satua papan lukemana, vaan repi kirjaa ojentaakseen sen mulle. Siinä jossain kohtaa mietin, miten kukaan voi olla valmis uuteen vauvaan puolentoista vuoden ikäerolla. Musta tosiaan tuntui siltä, että mulla edelleen on jo vauva. Mahtui meidän viikonloppuun kyllä ihaniakin asioita, joista kerron myöhemmin lisää. Napanuoraakin saatiin venytettyä ihan särkylääkkeen voimin, kunhan vain tajusin antaa sitä.
Tämä viikko meillä on kulunut lähinnä kotona. Jooalla puhkesi sunnuntaina flunssa, jonka vuoksi jouduttiin jättämään väliin maanantain muskari ja tiistain taaperojumppa. Keskiviikkona mulla oli presentaatio, jonka turvin pääsin itse vähän kodin ulkopuolelle tuulettumaan ja torstaina uskallettiinkin jo piipahtaa kirjastolla. En tiedä onko ihan vaan flunssa ja hampaat syynä vai voiko olla jo uhmaa, mutta mun mini mies on ollut todella haastavaa seuraa koko viikon. Meinaa välillä usko loppua, kun tosiaan oon itsekin ollut valmiiksi väsynyt vähän kaikkeen. Jooa tekee tietoisesti asioita, joita ei saisi, saadakseen huomiota. Pienenkin vastoinkäymisen - siis ihan olemattomankin - myötä hän heittäytyy mahalleen ulvomaan elämän tuskaa. Tavallisesti jaksan oikein hyvin kaikenlaista käyttäytymistä, sanoitan tunteita ja tarjoan lempeästi huomiota jos sitä millä vain konstilla haetaan. Tällä viikolla oon kuitenkin menettänyt hermoni niin monesti, että en edes tahdo yrittää laskea. Ei sovi tämä neljän seinän sisällä kyhjöttäminen meille ollenkaan.
Syy tälle postaukselle oli tarve avautua tämän(kin) päivän päiväuninukutuksesta. Oltiin aamupäivä Perheentalolla 80 (!!) lapsen ja vanhemman seurana. Kotimatkalla Jooa nukahti rattaisiin max viideksi minuutiksi. Kotona mulla meni tunti ja vartti saada hänet takaisin unille. O i k e e s t i. 75 minuuttia. Ja tää on ollut nyt hetken tapana, varmaan just flunssa häiritsee nukahtamista. Tosin keskiviikkona isin nukutusvuorolla nukahtaminen kesti k o l m e m i n u u t t i a. Kysyn vaan, että miksi mä? Siis se fiilis, että toinen saa lapsen nukahtamaan kolmessa m i n u u t i s s a, kun itellä ei riitä kolmetoista tai edes kolmekymmentä minuuttia, viikon keskiarvo taitaa olla kolme varttia. Nukahtaminen tapahtui muuten tasan kolme minuuttia ennen kuin isi saapui kotiin.
Onneksi vihdoin on viikonloppu! Ensi viikolle toivon vähemmän pakkasta ja kotona kyhjöttämistä ja paljon enemmän hermoja meille kaikille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti